torstai 8. joulukuuta 2011

Kohti joulua

Syyskauden opinnot alkavat olla onnellisesti ohitse ja kaikki esseet ynnä muut on palautettu, melkein ajallaan! Huh huh, miten huojentava tunne. Olen koko syksyn tehnyt opintojuttuja iltaisin puoli yhdeksän jälkeen aina puolille öin. Siitä seuraa se, että olen nukkumaan mennessä väsynyt, mutta aivot käyvät ylikierroksilla ja nukahdan aika myöhään. Ja aamulla kello soi kuuden jälkeen. Rentoutuslevyn kuuntelu auttaa nukahtamaan nopeammin, mutta aina en jaksa sitäkään kuunnella. Eräänä iltapäivänä vanhempani hakivat lapseni tarhasta ja jäin työpaikalle kirjoittamaan opiskelujuttuja valoisaan päiväaikaan, aina iltaan asti. Mikä ero työskennellä virkeänä päivällä verrattuna illan pimeisiin tunteihin. Päivällä teen tunnissa sen, mihin illalla menee kolme tuntia... Mutta olen kyllä ihan pikkuisen ylpeä itsestäni, että olen pystynyt tähän (siitäkin huolimatta, että kiireisimpään saumaan osui viikko, joka alkoi lapsen flunssalla, sitten päiväkodista saadulla lapsen täitartunnalla ja päättyi komeasti saamaani vatsatautiin ja tästä seurasi se, että seuraavan viikon olin niin kuollut, että jaksoin vain tuijottaa televisiota).

Painoakin olen saanut pois sellaiset neljä kiloa. Viimeiset pari viikkoa painonpudotus on polkenut paikoillaan, mutta toisaalta olen tietoisesti valinnut pudotusvauhdin, johon mahtuu suklaan popsimista! Pikkujouluista olen nauttinut, syönyt ja juonut. Juuri kun ajattelin, että vähän ehkä laihdutus jo näkyisi, eräs 10- vuotias tyttö kysyi, olenko raskaana... En ole, olen vain vähän paksu.

Pikku apulaisen kanssa on koristeltu jo pieni (muovi)kuusi, laitettu jouluvalot, leivottu pipareita, pidetty pikkujouluja isoille ja pienille ystäville ja keitetty kattilakaupalla riisipuuroa.

Lapsen päiväkodissa on pian joulujuhla ja ehkä paras joululahjani on, kun lapsi esittää kotona runoa, joka taitaa kuulua juhlan ohjelmistoon:

Hiipii viisi tonttua
tähtitaivaan alla.
Loistaa kaksi kynttilää
tuvan akkunalla.

Joulukuusi koristeltu
äiti puuron keittää.
Lunta sataa hiljalleen
voi kauas huolet heittää.

Joulun pienet kulkuset
kilkkaa heleämmin.
Vaikka paukkuu pakkanen
on sydämessä lämmin.


Nyt voi joulu tulla!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Uutta puhtia

Huh miten syksyn pimeys on niellyt voimia ja iltaisin jaksaa lähinnä käpertyä sohvan pohjalle neulomaan. Ensimmäisestä opintojaksosta saatu mainio arvosana tuli juuri parahiksi piristämään ja antamaan potkua kasautuvien tehtävien tekemiseksi. Mutta sohvanpohjalle ja sukkapuikoille pitäisi heittää hetkeksi hyvästit...

Painonpudotus on saamassa uutta puhtia! Liityin Extravaganzan painonpudotusryhmään. Pari viikkoa uutta elämää on taas takana ja painoa on pudonnut maltillisesti puolen kilon viikkovauhtia. En syö niitä pusseja ja patukoita, vaan ihan ehtaa ruokaa. Mistään en ole luopunut, suklaata saatan syödä edelleen päivittäin. Noudattamalla tarkasti ruokavalio-ohjeistusta laihtuisi varmasti nopeammallakin vauhdilla, mutta syön vähän enemmän kuin ohjeessa. Jospa tällä keinolla kiusaukset eivät muodostuisi liian isoiksi ja jaksaisin tämän kaiken pimeyden, opiskelun ja työnteon lomassa paneutua tähänkin.

Paikkakunnallani oli niin hyvä tarjous, että jopa tällaisella opiskelijalla oli varaa ryhtyä tähän (varsinkin, kun päätin tuhlata veronpalautukset itseeni laihdutuksen muodossa, enkä joululahjoihin!). Käytännössä ryhmätapaamisia on joka toinen viikko ja kehonkoostumusmittaus tehdään kerran kuussa. Iltaisin ennen nukahtamista kuuntelen sängyssä ohjelmaan kuuluvaa rentoutuslevyä. Kuukausimaksuun kuuluu vapaa kuntosalin käyttö ja erilaiset ohjatut ryhmätunnit, mutta niiden pariin ajattelin uskaltautua vasta vuoden lopussa. Askel kerrallaan. Vaikka tiedän, että liikunta tekee hyvää ja auttaa ja vauhdittaakin painonpudotusta, en vain ole henkisesti valmis marssimaan trikoot päällä salille tässä kuosissa ja tällä kunnolla.

Tähän laihdutussysteemiin sitoudutaan vuodeksi kerrallaan. Se tuntuu hyvältä ajatukselta ja ajattelen niin, että minulla on (ainakin) vuosi aikaa päästä tavoitteeseen ja opetella uusia elämäntapoja. Vaikka myönnän kyllä, että aluksi ajatus vuoden mittaisesta sitoutumisestä ärsytti. Mutta nyt ei ole kyse tahdonvoimasta, vaan siitä, että todella sitoudun tähän. Sitoudun käymään tapaamisissa, sitoudun opettelemaan uusia ruokailutottumuksia, sitoudun ottamaan askeleita kohti liikunnallisempaa elämäntapaa ja sitoudun tekemään henkisen valmennuksen tehtäviä.

Jokainen pudotettu gramma ja suoritettu opintopiste vie lähemmäs tavoitetta. Ja pian voi kaivaa joulukalenterin esiin ja jokaisen yllätyksen myötä on lähempänä vuoden tunnelmallisinta juhlaa. Joulua ja kilojen katoamista odotellessa!

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tapahtui eräänä päivänä

Syksy on mennyt huimaa vauhtia. Perhe, työ ja opinnot pitävät niin kiireisinä, että aika tuntuu valuvan käsistä ja viikot vain vilahtelevat ohi. Ensimmäiset opintopisteet ovat kasassa ja marraskuusta on tulossa työntäyteinen opiskelurintamalla. Arki sujuu yllättävän hyvin, kunhan mitään yllättävää ei ilmaannu sekoittamaan suunnitelmia.

Parisen viikkoa sitten olin niin kovassa flunssassa, että olin neljä päivää poissa työstä. Vein aamulla poikasen päiväkotiin, palasin kotiin nukkumaan ja hain poikasen takaisin iltapäivällä. Illat menivät sohvalla koomassa maaten. Tästä sairastelusta seurasi se, että jouduin perumaan muutaman opintoihin liittyvän vierailukäynnin. Seuraavalla viikolla palasin työhön, järjestelin virkavapaita uudelleen ja sovin uudelleen niitä vierailukäyntejä.

Sitten eräänä aamuna lampsimme iloisin mielin autotallille. Poikanen oli tukevasti vöissä ja yritin käynnistää autoa. Mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen. Mitään ei tapahtunut. Tästä seurasi se, että ihana työkaverini lähti työpaikalta hakemaan meitä, kuskasi meidät päiväkotiin (ja sillä aikaa kun vein poikasen sisälle, hän haki meille lähikaupasta PepsiMaxit ja suklaat) ja lopulta työhön. Ja lupasi vielä lainata autoaan, jotta pääsen sinne opintoihin liittyvälle vierailulle. Iltapäivällä hän ajoi takaisin päiväkodille (jossa kuulin päiväkodin tätien pedagogisista "oivalluksista", joiden takia pahoitin mieleni, en nukkunut kahteen yöhön ja joiden takia jouduin puuttumaan heidän työhönsä ja pääsin itse "mukavien äitien listalle", sellaisten äitien listalle, joille hoitaja yrittää hymyillä, mutta saa aikaiseksi vain irvistyksen) ja vei meidät kotiin. Mikä ihana ystävä!

Illalla oli ainoa harrastus, jossa käyn kerran kuukaudessa. Lapsenvahdilta tulee tämän tapahtumarikkaan päivän jälkeen kaksi tuntia ennen iltamenoa tekstari, jossa hän ilmoittaa ettei jaksa tulla, kun on vähän nuhaa ja päätäkin särkee. Tiedän, ihmiset sairastuvat, eikä sille voi mitään. Mutta totaaliyhärille, joka on ollut juuri viikon kuumeessa, on turha puhua mitään jaksamisesta. (Toinen mistä totaaliyhärille ei kannata koskaan sanoa, on nämä muutaman päivän tai viikon yhärinä olot, kun mies/puoliso on reissussa. Sanon nykyään siihen, että puhu yksinhuoltajuudesta vasta sitten, kun elät sen ajan ilman puolison tuloja ja kuvittelet, että tilanne jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.) No, sitten tajuan, että en olisi sinne iltamenooni päässytkään, kun ei minulla ole toimivaa autoa. Hengittelen syvään ja yritän olla kaatamatta koko päivän lastia poikasen niskaan. Ja mitä sitten tapahtuukaan? Vanhempani ja sukulaiseni ajavat meille, autoon on vaihdettu uusi akku hetkessä, he jäävät hoitamaan poikasta ja minä pääseen ainoaan, niin tärkeään harrastukseeni!

Illalla lapsevahti soittaa ja pahoittelee harmissaan tapahtunutta.

Seuraavana päivänä työkaverini sanoo minulle, että tiedätkö kuinka onnekas olet.

Kyllä minä tiedän.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Yksinhuoltajuudesta vielä

Kirjoitin aiemmin siitä, miten yksinhuoltajan elämä ei ole rankkaa. Kirjoitin tietenkin omasta kokemuksestani, omasta elämästäni käsin, tämän hetkisestä elämästämme käsin.

En tiedä mitään siitä, minkälaista on olla yksinhuoltaja ja äiti erittäin erityistarpeiselle lapselle. Vaikka ihminen olisi lähtökohdiltaan kuinka onnekas tahansa, elämä erittäin erityistarpeisen lapsen kanssa on haastavaa, väsyttävää ja raskasta. Erityisesti jos on yksinhuoltaja. Luin erään artikkelin tällaisen äidin ja hänen lapsensa elämästä, diagnooseista ja tukimuodoista, väsymyksestä ja neuvottomuudesta, siitä, kun kaikkea apua on osattava itse hakea, pyytää ja vaatia.

Joskus tarvitsee muistutuksen siitä, että ne omat pienet huolet, murheet ja stressinpoikaset ovat pieniä murusia sen rinnalla, että elämä tuntuisi liian isolta palalta nieltäväksi.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Naapuriapua

Juuri kun olen kirjoittanut ja julistanut täällä miten yksinhuoltajan elämä ei todellakaan ole rankkaa, tulen kipeäksi. Kun korttitalosta kaatuu yksi kortti, koko talo romahtaa. Kun dominopelistä yksi palikka kellahtaa kumoon, seuraa ketjureaktio. Sellaista on, kun yksinhuoltaja sairastaa. Se on niitä harvoja hetkiä, jolloin oma riittämättömyys lyö vasten kasvoja. Silloin on vähän rankkaa. Pahimpia on aamut, kun pitää nousta ja viedä lapsi tarhaan, jotta voi levätä rauhassa kotona. Niinä aamuina olen toivonut, että vierestäni heräisi mies, joka antaisi minun nukkua ja hoitaisi aamurumban. Kun sitten tulen kotiin, lasken kuinka monta tuntia ehdin nukkua ennen kuin haen lapsen tarhasta. Pahinta on se, että oma pinna on kireällä ja tulee tiuskittua lapselle typeristä asioista aivan keskenkasvuisesti.

Mutta ihanaa on se, kun oma poikanen yrittää hoitaa ja hoivata (vaikkakin vähän kyseenalaisin metodein, esim. mittailemalla rullamitalla äidin muhkeita muotoja ja huokailemalla perään "voi, äiti on sairas, kuumetta 80 euroa"). Ja se, että hän jaksaa keskittyä tunniksi lastenohjelmiin ja pötkötellä rauhassa vierelläni. Omassa lapsuudenperheessäni sain aina ruinaamalla ruinata peliseuraa. On niin ilahduttavaa, kun lapsi kantaa lotot ja muistipelit pöytään ja pyytää pelaamaan. Sen verran jaksaa aina pelata, kuumeessakin.

Eilen tapahtui jotain ihanaa. Tulimme päiväkodista kotiin, raahustin portaita kuumeisena ja mietin, miten tästäkin illasta selvitään. Yläkerran mummo tuli portaissa vastaan ja ehdin jo ajatella, että äkkiä kotiin, nyt en jaksa jutella yhtään. Sen sijaan mummo ojensi meille ison muovikassillisen kuravaatteita, saappaita ja olipa siellä yhdet hienot lenkkaritkin. Olivat tarpeettomia hänen lapsenlapsilleen. Kapsahdin mummon kaulaan ja hyvä kun en alkanut itkeä. Saappaat ja kurikset eivät varsinaisesti helpottaneet flunssaani, mutta naapurin apu lämmitti mieltä sitäkin enemmän. Tänään poika lähti tarhaan uusissa ihanan vihreissä saappaissaan! Ja naapurin mummo kutsutaan heti kaffeelle ja omenahyveelle, kun flunssa on selätetty.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Hyväntekeväisyyttä

Törmäsin huikean hienoon hyväntekeväisyyteen täällä. Eräs äiti ompelee imetysnukkeja, joita voi kuka tahansa huutaa itselleen ja tehdä samalla hyvää. Korkeimman huudon huutanut maksaa tarjoamansa summan Unicefille ja saa sen jälkeen nuken itselleen. Mikä idea! 

Kuva on täältä.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Haaste

Sain Unelmalta haasteen.

Koska Blogillani on (vain) kaksi lukijaa, joista toiselta sain haasteen, niin haasteen saa Hertta! Lisäksi haastan neljä blogini anonyymiä lukijaa ja toivon kommenttia, kun olet haasteen ottanut vastaan!

Kun sinut on merkitty, sinun olisi tarkoitus kirjoittaa muistiinpano, joka sisältää 25 satunnaista asiaa, faktaa, tapaa tai tavoitettasi. Lopuksi haasta viisi ystävääsi. Jos minä merkitsen sinut, se tarkoittaa sitä, että haluan tietää sinusta enemmän.


1. Olen riippuvainen PepsiMaxista. Yritän päästä tavasta eroon.


2. Olen riippuvainen sokerista, erityisesti Gifflar-pullista. Yritän päästä tavasta eroon.


3. Olen luopunut karkkilakosta. Lihoin 3 kg kolmen lakkokuukauden aikana. Sehän ei varsinaisesti ollut tavoitteni.


4. Rasismi on vastenmielistä. Myös rasistit ovat vastenmielisiä.


5. Nukkumaan mennessä minun on pakko laskea, montako tuntia ehdin nukkua ennen herätystä. 


6. Ulos lähtiessä minun on pakko tarkistaa, onko lieden levyt varmasti nollilla. Nolla, nolla, nolla, nolla.


7. Oven sulkemisen jälkeen oven kiinnipysyvyys on varmistettava ovea napakasti rynkyttämällä. Tämä tapa on myös juurtunut lapseeni. En kärsi pakko-oireisestahäiriöstä.


8. Ystävät ovat tärkeitä.


9. Kulttuuri tekee hyvää.


10. Olen huono kestämään meteliä.


11. Pidän estetiikasta.


12. Haluaisin toisen lapsen. Ehkä. Katso kohta 13.


13. Olen mukavuudenhaluinen.


14. Kielitaitoni on karmivan kehno koulutukseeni nähden. Ymmärrän kyllä, mutta se puhuminen...


15. Jos elämäntilanne antaisi myöden, matkustaisin paljon enemmän.


16. Haluan eroon kaikesta turhasta ja ylimääräisestä. Niin tavarasta kuin läskeistäkin.


17. Rakastan elokuvia.


18. Tämä kotoilu-kulttuuri menee yli. Tuleeko kerrostaloasumisesta koskaan trendikästä? 


19. Työni  on mielenkiintoista ja haastavaa, mutta mietin liian usein sitä, mitä muuta voisin tehdä.


20. Olohuoneessani on kaksi pianoa. Toinen on myytävänä.


21. En pysty enää katsomaan Big Brotheria. En vain pysty.


22. Kestän huonosti massatapahtumia. Hullut päivät kierrän kaukaa.


23. Viinit, kuoharit ja siiderit, kuivana please.


24. Jos nukun lapseni tai jonkun muun kanssa samassa huoneessa, en nuku, ellen käytä korvatulppia.


25. Lastenvirret liikuttavat aina.

perjantai 7. lokakuuta 2011

(Totaali)yksinhuoltajuudesta

Juttelin päiväkodin vanhempainillassa toisen äidin kanssa, jolla on mies ja pari lasta. Kun tämä mukava äiti ymmärsi minun olevan totaaliyksinhuoltaja (mikä tuli ilmi siinä, että hän vähän häpeillen selitti miehensä puuttumista tilaisuudesta, koska tämä oli jossakin työmatkalla ja minä sitten "lohduttelin" että yksin olen minäkin, tosin eri syystä), oli hänen kommenttinsa "on varmaan rankkaa, on varmaan TOSI rankkaa". No ei muuten ole!

On ikävää, että yksinhuoltajuudesta syntyvä mielikuva on useimmiten negatiivinen. Yksinhuoltajuus on rankkaa, köyhää, väsymystä, elämistä tukiviidakossa, petturimiehiä tai hulttiomiehiä, kaikki ex-sellaisia, elämistä jossakin vuokrakasarmilla huonomaisessa kaupunginosassa, huonosti käyttäytyviä ja huonosti puettuja lapsia, vesisadetta, yhtä kaamosta ja EU:n ruokakasseja. (Jossain vähemmän tieteellisessä gallupissa oli kysytty ihmisiltä sitä, mitä heille tulee mieleen sanasta yksinhuoltaja ja ne mielikuvat olivat juuri tuota, mitä edellä kirjoitin.)

On totta, että totaaliyksinhuoltaja joutuu sumplimaan lapsenhoitoa päästäkseen edes joskus johonkin ilman lasta, mutta ei se rankkaa ole, se on järjestelykysymys. Ja sekin on joskus vain nieltävä, että menot jää menemättä, jos lapsenvahtia ei ole. Rahaa ei ole liikaa, mutta se riittää perusjuttuihin. Väsymys johtuu lähinnä siitä, että roikkuu iltaisin netissä liian pitkään, kirjoittelemassa vaikka blogia. Tuet ovat tasan lapsilisä ja Kelan maksama minimi elatustuki 142,86 €/kk (jolla paikkaa ihan mainiosti puuttuvan puolison tulot....no ei tietenkään paikkaa, mutta se on pieni hinta siitä, että on saanut perheen ja ihanan lapsen). Ei ole exiä vuorottelemassa lapsen hoidossa, koska on hankkinut lapsen itsellisenä naisena. Lapsi on kivasti puettu (vaikkei saakaan niitä äidin kuolaamia POPin ihanuuksia kuin joulupukilta) ja käyttäytyy, no käyttäytyy! Vettä nyt sataa sentään tasapuolisesti kaikille!

On tietysti aivan eri asia jäädä yksinhuoltajaksi ja jäädä yksin kun on raskaana, kuin saada lapsi joko adoptoimalla tai keinohedelmöityksellä itsellisenä naisena. Jos toivoo lasta adoption kautta, joutuu käymään läpi vuoden mittaisen neuvonnan, jossa puntaroidaan motiivia ja valmiuksia vanhemmuuteen. Myös hedelmöityshoidot edellyttävät psykologin tapaamista. Molemmissa tapauksissa pitää saada asiantuntijataholta lupa saada lapsi ja jatkaa prosessia. Tavallisissa lapsentekopuuhissa ei paljon lupia kysellä viranomaisilta! Tästä syystä yksinhuoltajuus ja sen mukanaan tuomat tunteet ja haasteet varmasti näyttäytyvät erilaisina eri syystä yksinhuoltajuuteen päätyneille. Jos toive lapsesta syntyy parisuhteessa, ei pariskuntien tarvitse edes pohtia, selviääkö elämästä lapsen kanssa myös yksin. Ei ole itselliseen vanhemmuuteen verrattavaa tarvetta pohtia omia voimavaroja, tukiverkostoa ja taloutta.

Kävin muutama vuosi sitten yksinhuoltajien tapaamisessa kerran. Olin joukon ainoa, joka oli saanut lapsensa tieten tahtoen yksin. En oikein pystynyt samaistumaan niihin muihin äiteihin, joilla oli takanaan kipeitä eroja, ikäviä tilanteita exien kanssa, riitoja tapaamista ja elatustuista ja väsymystä yksinäisestä arjen pyörittämisestä. Minä olen valinnut tämän tien, he olivat joutuneet yksinhuoltajan rooliin tahtomattaan. Siinä on suuri ero. Toivoa jotakin tai joutua tilanteeseen pakon edessä.

Elämästä ja tilanteista ei koskaan tiedä, mutta ainakaan tämän yksinhuoltajan elämä ei ole mitenkään rankkaa, ainakaan nyt. Päinvastoin! Haaveilen toisesta lapsesta. Puntarissa on paljon pohdittavaa ja saa nähdä, mitä käänteitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Niin kauan kuin puntarini näyttää näitä lukemia, ajatuskin raskaudesta ja sen mukanaan tuomista kiloista on mahdoton ajatus. Joten laihtua pitää ja paljon, mutta tällä vauhdilla saan vaihdevuodet ennen kuin olen tavoitepainossa...

torstai 29. syyskuuta 2011

Elämän pieniä iloja ja suuria, suuria kiloja

Olin tänään elokuvissa katsomassa Kaurismäen Le Havren. Joka kerta hyvän elokuvan ja kahvilassa istuskelun jälkeen tunnen olevani vahvasti kiinni elämässä. Siis siinä elämässä, joka alkaa kotini seinien ulkopuolelta. Lapsi on kaikkeni ja nautin kotona olosta, eikä useinkaan edes harmita, etten juurikaan pääse minnekään menoihin. Mutta on kiva nauttia hetken aikuisten seurasta ja ohjelmasta, nuuhkia ilmaa kaupungilla, kävellä kepein askelin ja palata kotiin mitä mainioimmalla tuulella.

Varasin tänään myös liput teatteriin marraskuulle ja parin viikon päästä olen menossa oopperaan, jossa ystäväni esiintyy. Kirjastosta on varauksessa pari hyvää kirjaa ja iltaisin pakerran opintojen parissa. Huomenna menen myös pikaisesti piipahtamaan kirjamessuilla ennen kuin haen poikaseni päiväkodista. Kyllä, joskus kun pääsen töistä aikaisin, en syöksy suoraa päätä päiväkotiin, varsinkin kun lapsi nukkuu vielä päiväunia, vaan käytän ajan itseeni. Taas kerran, tunnen olevani kiinni elämässä, vaikkakin paljolti kotisohvalta käsin. Vaikka ihmisen ei työn ja perheen lisäksi tarvitse saada mitään muuta aikaiseksi, nautin siitä, että en vain möhjää sohvalla viltin alla, elämän vilahdellessa tv-ruudun väärällä puolella.

(Sauna)kulttuuria on sekin, että olen varannut pienelle perheellemme vakituisen saunavuoron. Perjantaisin viikonloppumme alkaa klo 17, kun hipsimme pillimehut korissa alakerran saunaan. Kuudelta kiipeämme portaita rentoina ja raukeina takaisin kotiin, syömme jotakin hyvää iltapalaa ja pelaamme vaikka muistipeliä. Enää perjantait ei ole Prisman jonossa seisomista, siivoamista, väsynyttä touhua ja sen odottamista, että saisi lapsen nukkumaan. Viikonlopuksi lähdemme mummolaan ja poikkeuksellisti vasta lauantaina, koska en halua jättää perjantain saunailtaamme väliin!

Iloja ja runsaita kiloja, niistä on tämä ja tulevat viikot tehty. Kilojen karkotus alkaa taas heräillä uuteen eloon, toivottavasti saan tännekin jotain raportoitavaa.

Syysiloa, monen monta kiloa!

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Voihan gifflar sentään

Jos ihminen syö päivässä pussillisen gifflar-pullia, olkoonkin minikorvapuusteja, voi olla, että hän ei laihdu.

Olen ollut nyt kaksi kuukautta ilman karkkia. Enää en edes haaveile makeisista. Se puoli tätä projektia on siis hallinnassa. Mikään muu ei sitten olekaan. Tämänpäiväisen gifflar-rietastelun jälkimainingeissa, vatsa kipeänä ja turvoksissa sekä yksi 1,5 litran pepsi max tyhjennettynä, on aika seuraavan askeleen.

Syyskuun ensimmäisestä päivästä aloitan pullien, keksien ynnämuiden karttamisen. Tämä pyrkimys koskee lähinnä kaupasta kaksin käsin kannettuja pullakeksiosaston tuotteita. Sallittujen listalla pysyy toistaiseksi jäätelö sekä joskus ja jouluna itseleivotut herkut. Työpaikalla herkkuja saa ottaa max kerran päivässä, ei joka jessuksen tauolla. Ei siis mitään totaalikieltäytymistä, mutta sen verran herkuttelun eteen nyt pitää nähdä vaivaa, että kaupasta ostetut eivät herkkulistalle kuulu. Että oppisi herkuttelemaan hillitysti ja ihmiksi.

Syyskuu, tervetuloa!


sunnuntai 21. elokuuta 2011

Paluu arkeen

Syksy tekee tuloaan ja elokuun lämpimät tuulet saavat kyytiä viileiltä aamuilta. Elämä pyörii taas työn, päiväkodin ja kodin ympärillä. Kiirettä ja vilskettä päivisin, lyhyitä iltoja ja ihanan leppoisia viikonloppuja. Ja pian alkavat opiskelutkin. Elämä on juuri nyt niin täyttä ja mielenkiintoista, että en ota edes painetta painonpudotuksesta, vaikka syytä olisikin. Mutta viikkopunnitukset saavat nyt jäädä. Elämässä on nyt menossa niin paljon muita sivujuonteita, että punnitsen itseni kerran pari kuussa ja raportoin aina kun raportoitavaa on. En edes yritä mitään kilo per viikko laihdutusta, vaan tavoitteeni on laihtua suunnilleen 10 kiloa huhtikuuhun mennessä. Se tekee vajaat 300g viikossa. Sen jälkeen on vielä kosolti matkaa alkuperäiseen tavoitteeseeni, mutta tehdään sitten uudet aikataulut ja tavoitteet aikanaan.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun paino ei hallitse minua. Olen paksu, mutta minussa on niin paljon muutakin. Ihana perhe, ystävät, opiskelut, tämä hetki ja kaikki tulevaisuuden suunnitelmat. Minä en ole yhtä kuin painoni, vaan olen painoni verran koko joukon myös muita asioita! 

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Kirpparilla kuultua

Olin kirpparilla myymässä. Meillä on pojan kanssa molemmilla käynyt ajan mittaan vaatteet pieniksi. Kirpparilla kauppa sujui ja eräs tuleva isoäiti bongasi rekistäni pari tunikaa ja huikkasi erittäin raskaana olevalle tyttärelleen, että täällä on näitä äitiyspaitoja... Ehdin jo lähes kommentoida ja selventää, että eivät ne ole äitiysvaatteita, kunnes tajusin, että tunika koossa 42-44 näyttää kyllä aivan raskausajan vetimeltä...

Punnitustuloksia tulossa laihoin tuloksin alkuviikosta.

maanantai 8. elokuuta 2011

Äiti on pehmee ja muita juttuja

Olimme viikonloppuna mökillä. Nukuimme siellä levitettävässä puusohvassa, mikä nitisee ja natisee niin, että naapuriin kuuluu. Tai siltä se ainakin tuntui. Iltasadun ja tuutulaulujen jälkeen kierin sängystä pois, nitinän ja natinan säestämänä. Poikaseni totesi: " Äiti on liian painava tähän sänkyyn. Pian se varmaan räjähtää."

Tänään sain pojalta lukuisia halauksia ruokaa laittaessani. Poika kiersi kädet ympärilleni ja sanoi: "Äiti on pehmee."

Ennen ruokaa pelasimme Choko- peliä. Olen muuten huono leikkimään näitä "sitten tää sanois näin ja menis tänne" leikkejä ja ihan muitakin leikkejä. Mutta lautapelit, lukeminen ja askartelu- ja värityshommat, niitä tykkään puuhata lapsen kanssa. Mutta siis puhelimeni soi kesken pelin, vääntäydyin ylös lastenhuoneen lattialta ja kävelin rivakasti eteiseen. Kun olin vastannut, ystäväni kysyi olenko lenkillä, kun olen niin hengästynyt...

Kaiken tämän huomioiden, projekti jatkuu...






lauantai 6. elokuuta 2011

Tabu

Olen seurannut Lapsenkengissä- blogia jonkin aikaa. Luin uusinta Meidän perhe- lehteä ja huomasin "tutut" kasvot lehden sivuilla. Laura kertoo rohkean avoimesti omasta väsymyksestään, vähän liian tiukasta otteesta lapsen käsivarresta ja riuskaotteisesta pukemisesta. Laura kertoo, että "oli todella vaikea myöntää, että olen kaukana täydellisyydestä ja mokannut näin pahasti". 


Äidin väsymys yhdistettynä lapsen hoitamiseen yksin ei ole helppoa. Vaikka ei olisi väsynytkään, lapsen hoitaminen yksin  ei ole siltikään helppoa. Lapsen hoitaminen ei ole helppoa parisuhteessakaan. On vaikea puhua tunteista, joista ei puhuta. Ei hiekkalaatikolla, ei perhekerhoissa eikä välttämättä edes ystävien kanssa. On vaikea puhua jostain, joka on tabu. Kiellettyä ja vaiettua, sellaista josta ollaan hiljaa ja puhutaan vasta sitten, kun ollaan niin pohjalla, että ei ole enää muuta vaihtoehtoa.

Ennen äidiksi tuloa tiesin lastenkasvatuksesta ja -hoitamisesta paljon. Olin opiskellut, lukenut, katsonut supernannyt ja hoitanut tuttujen lapsia. Ja silti en tiennyt, mitä aggressioita oman lapsen kiukku ja uhma voi minussa aiheuttaa. Ennen lasta en ollut koskaan joutunut vihastumaan ja menettämään malttiani. Olin voinut vähän närkästyä vaikka jostain yhteiskunnallisesta tai poliittisesta asiasta, mutta vihastunut ja suuttunut, en koskaan. Siinä sitten opettelimme rinnan lapseni kanssa mielen malttia ja hallintaa, ja sitä, että tinttaroimalla ei tahtoaan saa läpi, ei kumpikaan meistä. Pahinta mitä tein, oli se, kun heitin suutuspäissäni avaimet seinään, huudon säestämänä. Pari vuotias uhmis katsoi vieressä, että mikäs äidille tuli. Lopulta selviydyin avautumalla neuvolan tsykoloogille muutamasti ja hyväksymällä sen tosiasian, että en olekaan niin viilipytty ja tunteensa hallinnassa pitävä äiti kuin luulin olevani.

Jäikö lapselleni traumoja äidin avainepisodista? En usko. Mutta äidille jäi epätäydellisen äidin trauma. Aina puhutaan siitä, mitä traumoja kukin on lapsuudestaan saanut. Ennemmin voitaisiin puhua siitä, minkä trauman äitiys jättää naiseen.

Uhmat ovat enimmäkseen menneitä, mutta oli aikoja, jolloin poju tuli äidin makuuhuoneen ovelle kysymään joko äiti on rauhoittunut. Kun tunsin, että alkaa kuppi tulla täyteen, poistuin tilanteesta, heittäydyin pitkäkseni sängylle ja hengittelin syvään muutaman kerran. Ja yks kaks me molemmat olimme rauhoittuneet. Se on sitä aggression hallintaa se!


Ps. Haluan lopuksi vielä korostaa, (ennen kuin joku uhkaa lastensuojelulla) että aggressiolla tarkoitan Wikipedian sanoin seuraavaa: Aggressio on tunne ja taipumus ja eri asia kuin väkivalta. Ja siis huomio, en ole taipuvainen aggressioon!! Mutta olin taipuvainen menemään mukaan lapsen aggressioon, kunnes opin pitämään omat tunteeni erillään lapsen raivoamisesta. Ei mennyt supernannyjen katsominen sitten kuitenkaan ihan hukkaan.



torstai 4. elokuuta 2011

6. viikko

5.8.
paino      -400g (yhteensä -1,6 kg, 23,4 kg jäljellä)
vyötärö   Ei tietoa, kotijoukkojen kadottama mittanauha karkuteillä
BMI        31,3 (merkittävä lihavuus)


No niin, nyt pärähtää 6. viikko käyntiin. Edistyminen on niin hidasta, että hävettää. Että piti oikein blogi perustaa tätä projektia varten. Laskin painoindeksin täällä ja sivusto ehdottaa, että jakaisin löytöni ihan Facebookissa. Onneksi sivulla on lohduttava teksti:

On hyvä pitää mielessä, että saamastasi painoindeksistä ei pidä vetää turhan hätiköityjä päätöksiä laihuuden tai lihavuuden suhteen.

Hätiköityä tai ei, laardia saisi lähteä ja paljon.

Pikkujoulujen aikaan

Olen vihdoin ymmärtänyt, että tämä painonpudotushomma tulee viemään aikaa. Paljon aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että voin hyväksyä hitaamman tahdin pudottaa massaani. En pysty, enkä halua kieltäytyä kaikesta hyvästä. Haluan rajoittaa syömisellä elämääni vain vähän ja edetä pienin askelin. Niin pienin, että kun jonain päivänä lopetan projektin ja siirryn painonhallintaan, se onnistuu ilman pelkoa välittömästä lihomisesta vanhoihin lukemiin. Jos olen vuoden päästä laihtunut 10 kiloa, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Asiasta ihan toiseen. Olen tehnyt tänään jotain sellaista, joka on ihan luonteeni vastaista. Olen ollut joululahjaostoksilla! Minulla on neljä kummilasta ja kahdelle löytyi kirjakaupasta kivat kirjat lahjaksi. Ensi viikolla jatkan lahjakierrosta. Päätin, että tänä vuonna ei tule paniikkia. Inhoan tungosta ja sen välttäminen joulun aikaan on lähes mahdotonta kaupoissa. Ja sitäpaitsi, tiedän, että olen joulun aikaan ihan pee aa näiden opiskelukuvioiden takia, joten on yksi murhe vähemmän.

Paitsi että, pieni väliaikainen rahattomuus on aika pieni murhe. Luin jostain, että jos ihmisen ainoa murhe on raha-asiat, ovat asiat silloin oikeastaan aika hyvin. Ja se on totta. Minulla on ihana poika, perhe ja ystävät. Vakituinen ja mieluisa työ, oma kaunis koti, välttämätön (paha) auto ja ennen kaikkea, olen terve. Ja lapseni on terve. Lisäksi pääsin opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa minua. Olen monella tapaa etuoikeutettu. Yritän muistaa tämän pikkujoulujen aikaan, kun ei ole varaa lähteä pippaloimaan!

Ja vaikka nyt muka olen hyväksynyt, että laihdutusprojekti vie aikaa, olisi hemmetin kiva olla aikas paljon hoikempi pikkujoulujen aikaan!

tiistai 2. elokuuta 2011

Kirpparilla

Kiertelin tänään kolmella kirpparilla, etsiskellen lapselleni vaatteita. Voi, miten loosit olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia tyttöjen vaatteita. Poikien vaatteita löytyi vain sieltä täältä ja en löytänyt ainoatakaan kivaa kotiin viemisiksi. Poju jäi siis ilman, mutta minä löysin kivan, aavistuksen Afrikkahenkisen sifonkitunikan. Se näyttää kivalta vaaleiden farkkujen kanssa ja mikä parasta, se on täysin sopivan kokoinen. Vaatekaapista löytyy useampikin ostos tavoitevaatteita...

Opiskelut alkavat ensi kuussa. Tilipussin keventyessä on pakko karsia kulutusta. Olen päättänyt ostaa meidän molempien vaatteet pääosin kirppareilta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Uudet talvitakit ostan meille varmaankin uutena, ellei jotakin sopivaa kävele vastaan. Ja farkut itselle. Pojulle ostan myös joitain uusia vaatteita, sillä pojille on niin vaikea löytää siistejä ja kauniita vaatteita käytettynä. Huutonetit ja vastaavat eivät ole minun juttu, tykkään nähdä vaatteen livenä. Vaatteen koko ja muoto voivat muuttua useiden pesujen aikana, joten haluan tsekata tuotteen ennen ostopäätöstä. Netissä on myös usein myynnissä vaatepaketteja ja harvoin niissä kaikki miellyttää omaa silmää tai tulee tarpeeseen, siksi en oikein ole niistä innostunut.

Olen sen verran kookas, että kirpparilta on vaikea löytää sopivan kokoisia vaatteita itselle. Kun saavutan koon 38-40, muuttuu tämäkin asia!

Laihdutuksesta sen verran, että vaikeaa on! Oikeasti laihdutus on helppoa, puhdasta matematiikkaa. Pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Mutta käytäntö on jotain ihan muuta. Sokeririippuvuudesta on vaikea päästä irti, jäätelöt suorastaan pomppaavat ostoskoriin, karkkien sentään jäädessä hyllyyn. Ja iltasyöminen, siinä vasta murheenkryyni. Poju nukkuu, kello ei ole yhdeksääkään ja mieli tekee sitä sun tätä. Vanhassa elämässä olisin piipahtanut kioskilla hakemassa setin sipsiä, suklaata ja siideriä. Onneksi tuo ei enää onnistu.

Eteenpäin!

perjantai 29. heinäkuuta 2011

5. viikko

29.7.
paino       + 800g (yhteensä - 1,2 kg, 23,8 kg jäljellä)
vyötärö    0 cm  (yhteensä -1,5 cm, 10 cm jäljellä)
BMI        31,5 (merkittävä lihavuus)



Länsirintamalla ei mitään uutta, plussaa edelleen, noin 800 grammaa. Ruokapäiväkirjan pitäminen on lipsunut ja sen myötä myös syömingit.

Olen ensimmäistä kertaa vähän myöntänyt itselleni, että minun pitänee luopua hetkeksi kaikesta makeasta. En saa sokeririippuvuutta katkeamaan pelkän karkkilakon voimin. Viimeiset pari viikkoa olen ollut ihan lirissä, varsinkin, kun sorruin siihen Fanipala-ansaan ja sen myötä moneen muuhun suklaiseen herkkuun. Nälkä kasvaa syödessä ja yhden palan jälkeen mieli himoitsee jo toista. Rajojen asettaminen itselle syömisen suhteen tuntuu todella haastavalta. Uhmaikäisen kuosissa pitäminen on lasten leikkiä verrattuna herkuista kieltäytymiseen!

Maanantaina aloitan sokerittomamman dieetin. Kieltäydyn hetkeksi kaikesta makeasta, hedelmiä lukuunottamatta. Ja ehkä jätskiä lukuunottamatta...

Ajattelin myös kokeilla joko lounaan tai päivällisen korvaamista pussikeitolla. Jospa sen myötä saisi vähän vauhtia tähän projektiin, joka uhkaa hiipua ennen aikojaan.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Lapsen suusta

Söimme iltapalaa ja nauroin jotakin lapseni juttua vedet silmissä. Lapseni tokaisi, että äidin massukin nauraa... Jep, jep! Tavoitteeni tässä painonpudotusprojektissa on tämän illan jälkeen nauraa ilman massun hytkymistä. Toivottavasti se onnistuu ennen kuin kuulen oman lapseni kommentoivan pulleaa olemustani!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

4. viikko

Blogissa on ollut hiljaista. Loppuviikko on ollut kiireinen, sillä olen ollut järjestämässä erästä tapahtumaa ja se on vienyt kaiken aikani. Kotona olen käynyt vain nukkumassa ja unohdin jopa perjantain punnituksen. Kaikkien fanipalasulkeisten, helleturvotuksen ja ties minkä selityksien jälkeen en uskalla käydä vaa'alla ennen ensi perjantaita. Plussaa on varmasti tullut. Nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että hyvin alkanut laihdutus meinaa kaatua muutamaan herkutteluun, turhautumiseen ja siihen, että siitä suosta on niin vaikea nousta. Linja alkaa niin helposti lipsua, kun on vähän tyrinyt. Positiivista on se, että karkkilakko on pitänyt!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Sitten kun olen normaalipainoinen...

Sitten kun olen lähemmäs normaalipainoinen, aion tehdä seuraavat jutut:

  1. Menen uimahalliin lapseni kanssa, kivoissa bikineissä tai uikkareissa.
  2. Alan jälleen pukeutumaan hameisiin. Sellaisiin polvimittaisiin.
  3. Menen rohkeasti mukaan uusiin tilanteisiin, enkä jää enää kotiin sohvan perälle.
  4. Kokeilen nettideittaamista. Ehkä. Olisi kiva löytää kiva mies.
  5. Käyn gynekologilla.
  6. Ostan shortsit.
  7. Hankin saapikkaat, koska sääreni ovat tarpeeksi sirot mahtuakseen niihin.
  8. Menen valokuvaajalle perhekuvaan lapseni kanssa.
  9. Käyn piipahtamassa kaupungin yöelämässä.
  10. Nautin elämästä murehtimatta kokoani tai painoani :)

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Mökkielämää

Mökillä päivät menevät omassa järjestyksessään. Hidasta heräilyä, aamupuuroa ja lastenohjelmia. Pihaleikkejä, kakkuja hiekkalaatikolla ja komeita kasoja santaa kaivurilla. Kotia ja kauppaa leikkimökissä, vilvoittavia pulahduksia rantavedessä. Grillausta ja päiväunia. Lisää ulkoilua, puuhastelua ja laiskottelua. Grillausta. Saunan lämmitystä, iltauintia. Pesut, pisut ja pusut. Äidin omaa aikaa.

Lapsi viihtyy mökillä. Leikit kaupungissa kotipihalla ovat toki kivoja, mutta mökillä on ihan omat jutut. Voi maalata terassia, tarvitaan vain vanha jogurttiämpäri, pensseli ja järvivettä. Tai sitten voi pestä puutarhatonttuja.  Kerätä käpyjä tai tehdä retken naapurin rantaan. Syödä metsämansikoita ja mustikoita omalta pihalta. Ja ruiskuttaa vesiletkulla vettä.

Entä äidin puuhat? Mökillä tai kotona, istun auringossa (paitsi helteellä) ja virkkaan isöäidinneliöitä. Paitsi mökillä on paljon muutakin puuhaa. Puiden kantamista, saunan lämmitystä, tiskiveden lämmittämistä ja vaikkapa ruohon leikkuuta.

Uusi elämä sujui ihan mukavasti reissun päällä, mutta ystävän mökkituliaiset laittoivat tahdonvoiman lujille. Pussillinen Fanipaloja katosi parempiin suihin, Hertan tavoin... Nyt ollaan siinä pisteessä, jolloin vanha minä antaisi retkahdukselle myöden ja lihoisi kaupanpäällisiksi pudotetut kaksi kiloa plus korot päälle. Huomenna siis, palataan ruotuun!

tiistai 12. heinäkuuta 2011

3. viikko

13.7.2011
paino      -1 kg ( yhteensä -2 kg, 23kg jäljellä)
vyötärö   - 0,5 cm ( yhteensä 1,5 cm, 10cm jäljellä)
BMI        31,2 (merkittävä lihavuus)

Tämän viikon punnitus tulee reissailun takia pari päivää etuajassa. Kiloja lähti taas yksi ja vyötärö kaventui 0,5 cm. Vyötärön ympärys on nyt 91 cm. Vaikka paino putoaa, alkuinnostuksen jälkeen saa todella tehdä tietoista työtä, että saa puntarin viisarin heilahtamaan alaspäin. Vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon ja välillä lähes unohdan, että olen karkkilakossa.

Olen syönyt viime päivinä noin 1800 kaloria päivässä. Ihmettelin, miksi paino silti laskee, vaikka syön aika paljon. Suomen Sydänliiton energiantarve laskurin mukaan kulutan noin 2400 kaloria päivässä. Joten kyllähän 600 kalorinkin energianvaje laihduttaa. Laskurin mukaan puolessa välissä urakkaa kulutan 2250 kaloria ja finaalin häämöttäessä enää 2100 kaloria vuorokaudessa. Täytyy siis pitää huolta siitä, että vähennän syömisiäni suhteessa uuteen painooni. Huomatkaa, mitä optimistisuutta!

En ainakaan toistaiseksi ole halunnut kertoa täällä painoani. Mielestäni painoindeksi kuvaa kokonaisuutta paljon paremmin kuin paino. Joku voi painaa saman verran kuin minä, mutta onkin 10 cm pidempi tai lyhyempi. Painoindeksi kertoo lisäksi painon terveellisyydestä enemmän kuin pelkkä paino.

Tänään lähden reissuun ihan itsekseni, määränpäänä Lappeenranta. Parin yön jälkeen palaan junamatkan jälkeen kotiin ja hurautan autolla mökille, jossa pieni muruni odottaa isovanhempien kanssa. Mökillä lomailemmekin sitten aina ensi viikon keskiviikkoon asti. Saa nähdä, miten projekti etenee reissussa, hyvien ystävien, hyvien ruokien ja juomien seurassa...

Tyynyn halaaja

Oletteko huomanneet, että pullean paksut ihmiset istuvat usein sohvalla tai nojatuolissa tyyny sylissään? Olen havahtunut sen tosiasian äärelle, että minusta on tullut tyynyn halaaja. Kotona tai kylässä, hamuan aina tyynyn syliini, suojaksi ja lämmikkeeksi, peitoksi pullavalle vatsalleni. Siis seurassa, en yksin ollessani.

Empiirisen tutkimukseni mukaan tämä ilmiö on havaittavissa niin tosielämässä kuin fiktiossakin. Ystäväpiiriini kuuluu painonsa kanssa kamppailevia tyynyn halaajia, elokuvia katsellessa törmää samaan ilmiöön ja reality-sarjoissa myös. Ava-kanavan Ruby osallistui naisten läskikerhoon (tai jotain sinnepäin) ja sohvalle oli kerääntynyt joukko pulleita naisia, joista osa, kyllä vain, halaili tyynyä.

Dieettitytön tavoin voisin tehdä listan siitä, mitä aion tehdä sitten, kun olen normaalipainoinen. Yksi tavoite voisi olla se, että istuisin sohvalla rohkeasti omana itsenäni, vatsani koosta riippumatta.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Himoa ja riippuvuutta

Voi apua, miten olen tänään taistellut sitä kaapissa lojuvaa suklaalevyä vastaan! Olin jo monta kertaa ottaa rivin, mutta katselin vain levyä ja laitoin sitten takaisin hyllylle. Se levy ei ole Fazerin sinistä, vaan tuliaissuklaata Islannista. On aika iso riski rikkoa karkkilakko suklaan takia, joka ei välttämättä ole edes hyvää. Joitain vuosia sitten olin yli vuoden karkkilakossa. Ystäväni toi Lontoon reissultaan tuliaiseksi suklaata ja ajattelin, että hyvä tapa päättää karkkilakko on korkata tuliaslevy. Ja se oli iso virhe! Suklaan maku on vähän kuin polkupyörällä ajo. Kun fillaroinnin taidon on oppinut, sitä ei unohda. Kun on joskus saanut hyvää suklaata, sitäkään ei unohda. Se Lontoon tuliainen oli pahaa, jopa suklaaksi.

Makeanhimo teki olon ärtyneeksi ja illalla oli pakko antaa sen verran periksi, että hurautimme lapsen kanssa lähimpään Siwaan ostamaan jätskit. Huomaan, että olen tullut myös vähän riippuvaiseksi Pepsi Maxista. Pepsiä on tullut lipitettyä loman kunniaksi ja päänsärky ja äreys pukkaa päälle, jos limua ei jääkaapista löydy. Pitää aloittaa varmaan myös Pepsilakko.

Kun on äreä ja väsynyt, on pinna kireällä. Vaikka elämä lapsen kanssa sujuu hyvin näin totaaliyksinhuoltajanakin, kaipaa sitä välillä toisen aikuisen seuraa. Ihan juttukaveriksi, ettei tarvitse viettää iltoja useimmiten yksin. Ihan vain, että voisi lähteä yksin iltalenkille, kun lapsi on mennyt kahdeksalta yöpuulle. Tai lähteä kaupungille hetkeksi ostoksille ja puoliso hakisi lapsen päiväkodista. Tai että kun alkaa hermoja kiristellä, pääsisi hetkeksi tuulettumaan ja päästelemään höyryjä. Mutta voi tietysti olla niinkin, että sillä miehellä olisi myös suklaanhimoa ja Pepsivajetta, pinna kireällä ja väsymystä ja sitten tappelisimme siitä,  kumpi sinne lenkille pääsee!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Generous 44

Vaikka olen painavampi kuin koskaan, ylipainoni haittaa minua vähemmän kuin koskaan. Vaikka painoindeksi kertoo minun olevan merkittävästi lihava, tunnen itseni usein vain pikkuisen pulleaksi. Totuus iskee päin näköa valokuvia katsellessa. Peilin edessä katsoo itseään jotenkin mairittelevammista kulmista ja osaan pukeutua kropalleni sopivasti. Niin sopivasti, että jopa läheiset ystävät kuvittelivat minun painavan vähemmän. Mutta valokuvissa kuvakulmat, kaksoisleuat ja vatsamakkarat kymppikoossa kiiltävällä paperilla muistuttavat, että ylipainoa todella on.

Äitiys ja ihana lapsi pitävät ajatukset onneksi myös läskin ulkopuolella. Ennen lasta olin huomattavasti tyytymättömämpi vartalooni, vaikka painoin 10 kg vähemmän. Parikymppisenä painoin n. 30 kiloa vähemmän ja muistan kuinka huoletonta ja helppoa elo vartalossani oli. Enää en tavoittele samoja mittoja, mutta paljon on pudotettavaa siltinkin.

Olin nuorempana (ja hoikempana) paljon itsevarmempi kroppani suhteen, nyt ajatus itsestäni yleisellä uimarannalla on liikaa. Ja tämä on kurjaa lastani ajatellen. On kohtuutonta, että lapseni jää paitsi kesäisistä uintiretkistä tai kivoista kylpyläunneista sen takia, että äiti on vähän paksu ja epävarma. Tänään otin ensimmäisen askeleen. Itse en ollut uimassa, mutta katsoin rannalta, kuinka ystäväni polski lapseni kanssa. Samalla vilkuilin vähän ympärille ja näin hoikkia ja ruskettuneita naisia, mutta myös pulleita ja paksuja. Ja jos olisinkin ollut uimassa, olisiko joku tuijottanut minua? Tuskinpa.

Vaikka tämä ylimääräinen massa (50 voipakettia, jestas!!!) vaivaakin oletettua vähemmän, haluan päälleni jotain muuta kuin pöksyjä, joiden lapussa lukee Generous 44. Ja jos ollaan rehellisiä, taitaa kaapista löytyä myös housut kokoa 46. Hamassa nuoruudessa riitti farkkujen kooksi 40 ja puseron koko oli 38. Jos saavuttaisin koot 42 ja 40, olisin tyytyväinen.

Syömiset ovat sujuneet ihan kivasti. Tosin pohjanoteeraus tuli tehtyä eilen. Söin neljä suklaavanukasta, jotka olin ostanut välipalaksi lapselleni. Lisää jännitystä, itsekuria ja hillintää aiheuttaa tuliaisena saatu suklaalevy keittiön kaapissa. Olen toistaiseksi karkkilakossa. Suklaa aiheuttaa aikamoista riippuvuutta minulle ja tiedän, että jos nyt otan palan tai kaksi, syön loppulevyn hetkessä. Joten yritän pitää näppini erossa ja mielessä Generous 44- pöksyni!

perjantai 8. heinäkuuta 2011

2. viikko

8.7.2011
paino     -1 kg      (24 kg jäljellä)
vyötärö -1,5 cm, (11,5 cm jäljellä)
BMI      31,5       (Merkittävä lihavuus)

Ensimmäinen viikko takana! Kiloja kaikkosi yksi ja vyötärökin kaventui 1,5 senttimetriä! En ole tuntenut laihduttavani, olen vain tehnyt järkeviä valintoja ja pitkästä aikaa itsekurini ansiosta olen myös voinut kieltäytyä tarjotuista herkuista, vieläpä helposti.

Olen pitänyt ruokapäiväkirjaa ja laskenut kaloreita summittaisesti. Olen syönyt suurinpiirtein 1500 kaloria päivässä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ensimmäiset neljää päivää sujuivat hienosti. Viidentenä päivänä saimme vieraita ja kävimme syömässä mm. kiinalaisessa ja illalla tuli otettua muutama lasi kuoharia. Mutta niin upeaa, että paino on pudonnut, vaikka en ole kovin paljosta joutunut luopumaan. Karkkilakko on ollut hyvä ratkaisu. Nyt ei tule sorruttua kaupan kassalla suklaapatukoihin.

Olen vähentänyt hiilareita, mutta en varsinaisesti karppaa. Leipää en syö juurikaan, mutta muutama uusi peruna eksyy lautaselle silloin tällöin. Uusin herkkuni on kesäkurpitsa, josta vuolen juustohöylällä pitkiä suiruja ja paistan pannulla voissa. Sekaan valkosipulia ja hippunen suolaa. Tätä herkkua olen syönyt pastan sijaan.

Kevyttuotteiden mausta en pidä, joten niitä ei meidän jääkaappiin eksy. Yritän perustaa laihdutukseni sellaiselle ruokavaliolle, jota voin helposti ja vaivattomasti noudattaa sittenkin, kun kilot ovat karisseet. Mieluummin hyvää ruokaa vähemmän kuin ultrakevyttä enemmän.

Ensi viikolla lähden parin yön reissulle (ja ihan yksin!!) vanhoja opiskelukavereita treffaamaan. Saapi nähdä, miten tämä projekti kestää visiitin. Seuraava punnitus on jo keskiviikkona, koska punnitusperjantaina olen vielä matkoilla.

Hidastahan tämä laihdutus on, voi kunpa motivaatio säilyisi!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Polkupyöräilyä ja pannaria

Olin eilen pyöräilemässä, lapsi mukana menossa pyörän takana. Tänään kävelin kauppaan, lapsi fillaroi vierellä omalla menopelillään. Toisille tämä on arkipäivää, mutta minulle tämä oli iso askel. En ole pyöräillyt ainakaan kahteen vuoteen. Kuntoni ei ole ennenkään ollut mitään fitness-tasoa, mutta viimeisen parin vuoden aikana olen onnistunut karsimaan liikunnan lähes kokonaan elämästäni. Kärryttelylenkkejä tuli tehtyä vielä silloin, kun lapseni istui tyytyväisenä rattaissa. Mutta jotenkin liikunta on vain jäänyt.

Olen arastellut liikunnan aloittamista ja sen tosiasian kohtaamista, että kuntoni on surkea. Muutaman kilometrin polkemisen jälkeen reidet olivat hyytelöä ja pienempikin ylämäki sai puuskuttamaan. Mutta nyt on hanat auki! Ja nyt en tee suunnitelmia siitä, kuinka monta kertaa viikossa alan polkea ja kävellä, niin kuin olen ennen tehnyt. Jälleen kerran, siitä seuraisi vain pettymyksen tunne, jos en pysy tavoitteessa. Tämä laihdutus on hyvän olon laihdutusta, syödään ja liikutaan fiiliksen mukaan, kaikkea kohtuudella.

Liikuntaa tulen harrastamaan lapsen ehdoilla. Lapsenvahtiin on mahdollisuus aika harvoin ( ja silloin olen kyllä menossa tukkaputkella elokuviin, teatteriin tai vaikka konserttiin ystävien kanssa liikunnan sijaan...). Kun on yksin, ei voi lähteä lenkille lapsen päiväuniaikaan tai illalla, kun lapsi jo nukkuu. Kaikenmaailman jumpat jäävät myös väliin, vaikka isoissa kuntokeskuksissa onkin ilmaisia lapsiparkkeja. En vain halua laittaa lasta hoitoon enää tarhapäivän päätteeksi jumppani takia. Ja viikonloppuihin en halua mitään aikatauluja. Kenties Zumba vielä raikaa olohuoneessani!

Meillä oli illalla vieraita ja lupasin tehdä lasten herkkua, pannaria kermavaahdolla ja hillolla. Vanhassa elämässäni olisin syönyt monen monta palaa ja santsannut vielä illalla Sinkkuelämän aikoihin. Taikinaa tehdessä päätin, että syön kaksi palaa. Piste ja ei yhtään enempää. Käänteentekevää on se, että näin todella tapahtui! Sinkkuelämä päättyi ja loput pannarit odottavat edelleen jääkaapissa. Hyvä hyvä!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Taktiikka

Tällä kertaa en tee sitä virhettä, että merkitsen kalenteriin Hertan tavoin kuinka paljon kiloja olisi suunnitelman mukaan karissut parin kuukauden päästä. Siitä ei seuraa muuta kuin pettymys, lohdutusta suklaalla ja lopulta painoa on enemmän kuin hommaan ryhtyessä. Nyt aion iloita jokaisesta pudotetusta grammasta ilman kalenteria. Jokainen pudotettu kilo vie lähemmäs tavoitetta, viikkojen ja kuukausien kulumisesta huolimatta.

Jostain olen kuitenkin päättänyt luopua. Suklaalle oli pakko jättää haikeat hyvästit, toistaiseksi. Levy illassa ja patukka päivässä sai aikaan sellaisen sokeririippuvuuden, että en muuta ajatellutkaan kuin herkkuja. Viimeistä suupalaa viedessä mietin jo mitä syön seuraavaksi. Lapsen päiväuniaikaa en voinut ajatellakaan ilman jotain kakkua, pullaa tai suklaata.

Suklaan lisäksi boikottiin joutuu santsaaminen. Usein ruokaa tulee otettua lisää ihan vain silkasta mieliteosta eikä niinkään varsinaisesta nälästä.

Taktiikkaan kuuluu myös pitää jääkaappi pullollaan kaikkea terveellistä ja hyvää. Projekti ei saa kaatua siihen, että jääkaapissa on vain valo ja olen jo fillaroimassa lähimmälle kioskille ostamaan suklaata. Lisäkseni lapseni on siinä iässä, että joudun selittelemään miksi äiti ostaa (taas) suklaalevyn, mutta lapsi ei saa pientä tikkariaan...

perjantai 1. heinäkuuta 2011

1. viikko

1.7.2011
BMI 31,9 (Merkittävä lihavuus)
25 kg jäljellä
Vyötärö 93 cm


Nyt se alkaa! Aamulla kävin reippaasti puntarilla ja mittasin vyötärönympärykseni. Tavoitteenani on laihtua normaalipainoiseksi, saavuttaa painoindeksi 23 ja kaventaa vyötärönympärys 80 senttimetrin tuntumaan. Matkaa siihen on 25 kg ja 13 cm. Olen paksu, pullava täti, mutta niin innostunut tästä projektista!


Blogini ja laihdutusprojektini innoittajana toimii Shauna Reidin Dieettitytön huimat seikkailut. Suosittelen hänen alunperin blogikirjoituksiin pohjautuvaa kirjaansa kaikille laihduttajille. Reid pudotti painoa kutakuinkin 80 kg, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Laihduttaminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. 

torstai 30. kesäkuuta 2011

Viimeistä päivää

Istuin tänään junassa ja satuin laskemaan katseeni kirjasta vatsaani. Se hytisi kuin hyytelö junan puksutuksen tahdissa. Jos peräni olisi vielä vähän isompi, olisi vaikea mahtua istumaan junan istuimeen ilman, että käsinojat puristaisivat reisiä ikävästi. Viikko sitten ripustin bikinini pyykkinarulle kuivumaan. Viereiset miesten uimahousut olivat huomattavasti pienemmät. Puhumattakaan siitä, että äitini bikinit ovat noin neljä numeroa omiani pienemmät. Ja että äitini näyttää niissä piskuisissa bikineissä vielä hyvältä. 

Yritin jo vuoden alusssa aloittaa laihdutuksen. Kehoni koostumus mitattiin ja sain tietää, että kroppani metabolinen ikä on 48 vuotta. Ei kuulosta pahalta, jos olisin äitini ikäinen, viisikymppinen ja hyväkuntoinen nainen, jota miespuolinen tuttuni luuli kaksoissiskokseni. Mutta kun olen 33-vuotias... Kaikesta tästä motivoituneena onnistuin saamaan nelisen kiloa pois, mutta nyt olen taas kilon verran lähtöpainoani paksumpi. 

Syksyllä aloitan täydennysopinnot työni ohessa. Ennen pääsykokeen alkua tarkkailin yliopistolla viilettävää porukkaa. Parikymppisiä, hoikkia ja itsevarmoja opiskelijoita, jotka näyttivät iloisilta ja huolettomilta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jos saan opiskelupaikan, minun pitää laihtua ja paljon. Muuten tulen keskittymään opiskelujen sijaan siihen, millä verhoan paksun ja tätimäisen olemukseni. 

Edessä on siis lukuvuoden mittainen rutistus, joka tulee olemaan myös taloudellisesti haastavaa, sillä opiskelu vaatii poissaoloa työstä. Syyslukukaudella tuloni laskevat noin neljänneksellä, keväällä on tultava toimeen summalla, joka vastaa puolta palkastani. Pienen lisämausteen tähän koko laihdutus-, opiskelu- ja työprojektiin tuo se, että minulla on pieni lapsi. Olen niin sanottu totaaliyksinhuoltaja, joka on saanut lapsensa yksin. Ja jos rehellisiä ollaan, minulla ei ole aavistustakaan, kuinka tulen tästä hommasta selviämään. Tulevina kuukausina on siis paljon tavaraa puntarissa!

Tämä blogi tulee olemaan punnituspäiväkirjani ja matkakaverini tulevien kuukausien aikana. Viimeisiä vanhan elämän rippeitä (= suklaata, siideriä ja sipsejä) viedään, täältä tullaan uusi elämä!