Syksy on mennyt huimaa vauhtia. Perhe, työ ja opinnot pitävät niin kiireisinä, että aika tuntuu valuvan käsistä ja viikot vain vilahtelevat ohi. Ensimmäiset opintopisteet ovat kasassa ja marraskuusta on tulossa työntäyteinen opiskelurintamalla. Arki sujuu yllättävän hyvin, kunhan mitään yllättävää ei ilmaannu sekoittamaan suunnitelmia.
Parisen viikkoa sitten olin niin kovassa flunssassa, että olin neljä päivää poissa työstä. Vein aamulla poikasen päiväkotiin, palasin kotiin nukkumaan ja hain poikasen takaisin iltapäivällä. Illat menivät sohvalla koomassa maaten. Tästä sairastelusta seurasi se, että jouduin perumaan muutaman opintoihin liittyvän vierailukäynnin. Seuraavalla viikolla palasin työhön, järjestelin virkavapaita uudelleen ja sovin uudelleen niitä vierailukäyntejä.
Sitten eräänä aamuna lampsimme iloisin mielin autotallille. Poikanen oli tukevasti vöissä ja yritin käynnistää autoa. Mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen. Mitään ei tapahtunut. Tästä seurasi se, että ihana työkaverini lähti työpaikalta hakemaan meitä, kuskasi meidät päiväkotiin (ja sillä aikaa kun vein poikasen sisälle, hän haki meille lähikaupasta PepsiMaxit ja suklaat) ja lopulta työhön. Ja lupasi vielä lainata autoaan, jotta pääsen sinne opintoihin liittyvälle vierailulle. Iltapäivällä hän ajoi takaisin päiväkodille (jossa kuulin päiväkodin tätien pedagogisista "oivalluksista", joiden takia pahoitin mieleni, en nukkunut kahteen yöhön ja joiden takia jouduin puuttumaan heidän työhönsä ja pääsin itse "mukavien äitien listalle", sellaisten äitien listalle, joille hoitaja yrittää hymyillä, mutta saa aikaiseksi vain irvistyksen) ja vei meidät kotiin. Mikä ihana ystävä!
Illalla oli ainoa harrastus, jossa käyn kerran kuukaudessa. Lapsenvahdilta tulee tämän tapahtumarikkaan päivän jälkeen kaksi tuntia ennen iltamenoa tekstari, jossa hän ilmoittaa ettei jaksa tulla, kun on vähän nuhaa ja päätäkin särkee. Tiedän, ihmiset sairastuvat, eikä sille voi mitään. Mutta totaaliyhärille, joka on ollut juuri viikon kuumeessa, on turha puhua mitään jaksamisesta. (Toinen mistä totaaliyhärille ei kannata koskaan sanoa, on nämä muutaman päivän tai viikon yhärinä olot, kun mies/puoliso on reissussa. Sanon nykyään siihen, että puhu yksinhuoltajuudesta vasta sitten, kun elät sen ajan ilman puolison tuloja ja kuvittelet, että tilanne jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.) No, sitten tajuan, että en olisi sinne iltamenooni päässytkään, kun ei minulla ole toimivaa autoa. Hengittelen syvään ja yritän olla kaatamatta koko päivän lastia poikasen niskaan. Ja mitä sitten tapahtuukaan? Vanhempani ja sukulaiseni ajavat meille, autoon on vaihdettu uusi akku hetkessä, he jäävät hoitamaan poikasta ja minä pääseen ainoaan, niin tärkeään harrastukseeni!
Illalla lapsevahti soittaa ja pahoittelee harmissaan tapahtunutta.
Seuraavana päivänä työkaverini sanoo minulle, että tiedätkö kuinka onnekas olet.
Kyllä minä tiedän.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Yksinhuoltajuudesta vielä
Kirjoitin aiemmin siitä, miten yksinhuoltajan elämä ei ole rankkaa. Kirjoitin tietenkin omasta kokemuksestani, omasta elämästäni käsin, tämän hetkisestä elämästämme käsin.
En tiedä mitään siitä, minkälaista on olla yksinhuoltaja ja äiti erittäin erityistarpeiselle lapselle. Vaikka ihminen olisi lähtökohdiltaan kuinka onnekas tahansa, elämä erittäin erityistarpeisen lapsen kanssa on haastavaa, väsyttävää ja raskasta. Erityisesti jos on yksinhuoltaja. Luin erään artikkelin tällaisen äidin ja hänen lapsensa elämästä, diagnooseista ja tukimuodoista, väsymyksestä ja neuvottomuudesta, siitä, kun kaikkea apua on osattava itse hakea, pyytää ja vaatia.
Joskus tarvitsee muistutuksen siitä, että ne omat pienet huolet, murheet ja stressinpoikaset ovat pieniä murusia sen rinnalla, että elämä tuntuisi liian isolta palalta nieltäväksi.
En tiedä mitään siitä, minkälaista on olla yksinhuoltaja ja äiti erittäin erityistarpeiselle lapselle. Vaikka ihminen olisi lähtökohdiltaan kuinka onnekas tahansa, elämä erittäin erityistarpeisen lapsen kanssa on haastavaa, väsyttävää ja raskasta. Erityisesti jos on yksinhuoltaja. Luin erään artikkelin tällaisen äidin ja hänen lapsensa elämästä, diagnooseista ja tukimuodoista, väsymyksestä ja neuvottomuudesta, siitä, kun kaikkea apua on osattava itse hakea, pyytää ja vaatia.
Joskus tarvitsee muistutuksen siitä, että ne omat pienet huolet, murheet ja stressinpoikaset ovat pieniä murusia sen rinnalla, että elämä tuntuisi liian isolta palalta nieltäväksi.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Naapuriapua
Juuri kun olen kirjoittanut ja julistanut täällä miten yksinhuoltajan elämä ei todellakaan ole rankkaa, tulen kipeäksi. Kun korttitalosta kaatuu yksi kortti, koko talo romahtaa. Kun dominopelistä yksi palikka kellahtaa kumoon, seuraa ketjureaktio. Sellaista on, kun yksinhuoltaja sairastaa. Se on niitä harvoja hetkiä, jolloin oma riittämättömyys lyö vasten kasvoja. Silloin on vähän rankkaa. Pahimpia on aamut, kun pitää nousta ja viedä lapsi tarhaan, jotta voi levätä rauhassa kotona. Niinä aamuina olen toivonut, että vierestäni heräisi mies, joka antaisi minun nukkua ja hoitaisi aamurumban. Kun sitten tulen kotiin, lasken kuinka monta tuntia ehdin nukkua ennen kuin haen lapsen tarhasta. Pahinta on se, että oma pinna on kireällä ja tulee tiuskittua lapselle typeristä asioista aivan keskenkasvuisesti.
Mutta ihanaa on se, kun oma poikanen yrittää hoitaa ja hoivata (vaikkakin vähän kyseenalaisin metodein, esim. mittailemalla rullamitalla äidin muhkeita muotoja ja huokailemalla perään "voi, äiti on sairas, kuumetta 80 euroa"). Ja se, että hän jaksaa keskittyä tunniksi lastenohjelmiin ja pötkötellä rauhassa vierelläni. Omassa lapsuudenperheessäni sain aina ruinaamalla ruinata peliseuraa. On niin ilahduttavaa, kun lapsi kantaa lotot ja muistipelit pöytään ja pyytää pelaamaan. Sen verran jaksaa aina pelata, kuumeessakin.
Eilen tapahtui jotain ihanaa. Tulimme päiväkodista kotiin, raahustin portaita kuumeisena ja mietin, miten tästäkin illasta selvitään. Yläkerran mummo tuli portaissa vastaan ja ehdin jo ajatella, että äkkiä kotiin, nyt en jaksa jutella yhtään. Sen sijaan mummo ojensi meille ison muovikassillisen kuravaatteita, saappaita ja olipa siellä yhdet hienot lenkkaritkin. Olivat tarpeettomia hänen lapsenlapsilleen. Kapsahdin mummon kaulaan ja hyvä kun en alkanut itkeä. Saappaat ja kurikset eivät varsinaisesti helpottaneet flunssaani, mutta naapurin apu lämmitti mieltä sitäkin enemmän. Tänään poika lähti tarhaan uusissa ihanan vihreissä saappaissaan! Ja naapurin mummo kutsutaan heti kaffeelle ja omenahyveelle, kun flunssa on selätetty.
Mutta ihanaa on se, kun oma poikanen yrittää hoitaa ja hoivata (vaikkakin vähän kyseenalaisin metodein, esim. mittailemalla rullamitalla äidin muhkeita muotoja ja huokailemalla perään "voi, äiti on sairas, kuumetta 80 euroa"). Ja se, että hän jaksaa keskittyä tunniksi lastenohjelmiin ja pötkötellä rauhassa vierelläni. Omassa lapsuudenperheessäni sain aina ruinaamalla ruinata peliseuraa. On niin ilahduttavaa, kun lapsi kantaa lotot ja muistipelit pöytään ja pyytää pelaamaan. Sen verran jaksaa aina pelata, kuumeessakin.
Eilen tapahtui jotain ihanaa. Tulimme päiväkodista kotiin, raahustin portaita kuumeisena ja mietin, miten tästäkin illasta selvitään. Yläkerran mummo tuli portaissa vastaan ja ehdin jo ajatella, että äkkiä kotiin, nyt en jaksa jutella yhtään. Sen sijaan mummo ojensi meille ison muovikassillisen kuravaatteita, saappaita ja olipa siellä yhdet hienot lenkkaritkin. Olivat tarpeettomia hänen lapsenlapsilleen. Kapsahdin mummon kaulaan ja hyvä kun en alkanut itkeä. Saappaat ja kurikset eivät varsinaisesti helpottaneet flunssaani, mutta naapurin apu lämmitti mieltä sitäkin enemmän. Tänään poika lähti tarhaan uusissa ihanan vihreissä saappaissaan! Ja naapurin mummo kutsutaan heti kaffeelle ja omenahyveelle, kun flunssa on selätetty.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Hyväntekeväisyyttä
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Haaste
Sain Unelmalta haasteen.
Koska Blogillani on (vain) kaksi lukijaa, joista toiselta sain haasteen, niin haasteen saa Hertta! Lisäksi haastan neljä blogini anonyymiä lukijaa ja toivon kommenttia, kun olet haasteen ottanut vastaan!
Kun sinut on merkitty, sinun olisi tarkoitus kirjoittaa muistiinpano, joka sisältää 25 satunnaista asiaa, faktaa, tapaa tai tavoitettasi. Lopuksi haasta viisi ystävääsi. Jos minä merkitsen sinut, se tarkoittaa sitä, että haluan tietää sinusta enemmän.
1. Olen riippuvainen PepsiMaxista. Yritän päästä tavasta eroon.
2. Olen riippuvainen sokerista, erityisesti Gifflar-pullista. Yritän päästä tavasta eroon.
3. Olen luopunut karkkilakosta. Lihoin 3 kg kolmen lakkokuukauden aikana. Sehän ei varsinaisesti ollut tavoitteni.
4. Rasismi on vastenmielistä. Myös rasistit ovat vastenmielisiä.
5. Nukkumaan mennessä minun on pakko laskea, montako tuntia ehdin nukkua ennen herätystä.
6. Ulos lähtiessä minun on pakko tarkistaa, onko lieden levyt varmasti nollilla. Nolla, nolla, nolla, nolla.
7. Oven sulkemisen jälkeen oven kiinnipysyvyys on varmistettava ovea napakasti rynkyttämällä. Tämä tapa on myös juurtunut lapseeni. En kärsi pakko-oireisestahäiriöstä.
8. Ystävät ovat tärkeitä.
9. Kulttuuri tekee hyvää.
10. Olen huono kestämään meteliä.
11. Pidän estetiikasta.
12. Haluaisin toisen lapsen. Ehkä. Katso kohta 13.
13. Olen mukavuudenhaluinen.
14. Kielitaitoni on karmivan kehno koulutukseeni nähden. Ymmärrän kyllä, mutta se puhuminen...
15. Jos elämäntilanne antaisi myöden, matkustaisin paljon enemmän.
16. Haluan eroon kaikesta turhasta ja ylimääräisestä. Niin tavarasta kuin läskeistäkin.
17. Rakastan elokuvia.
18. Tämä kotoilu-kulttuuri menee yli. Tuleeko kerrostaloasumisesta koskaan trendikästä?
19. Työni on mielenkiintoista ja haastavaa, mutta mietin liian usein sitä, mitä muuta voisin tehdä.
20. Olohuoneessani on kaksi pianoa. Toinen on myytävänä.
21. En pysty enää katsomaan Big Brotheria. En vain pysty.
22. Kestän huonosti massatapahtumia. Hullut päivät kierrän kaukaa.
23. Viinit, kuoharit ja siiderit, kuivana please.
24. Jos nukun lapseni tai jonkun muun kanssa samassa huoneessa, en nuku, ellen käytä korvatulppia.
25. Lastenvirret liikuttavat aina.
Koska Blogillani on (vain) kaksi lukijaa, joista toiselta sain haasteen, niin haasteen saa Hertta! Lisäksi haastan neljä blogini anonyymiä lukijaa ja toivon kommenttia, kun olet haasteen ottanut vastaan!
Kun sinut on merkitty, sinun olisi tarkoitus kirjoittaa muistiinpano, joka sisältää 25 satunnaista asiaa, faktaa, tapaa tai tavoitettasi. Lopuksi haasta viisi ystävääsi. Jos minä merkitsen sinut, se tarkoittaa sitä, että haluan tietää sinusta enemmän.
1. Olen riippuvainen PepsiMaxista. Yritän päästä tavasta eroon.
2. Olen riippuvainen sokerista, erityisesti Gifflar-pullista. Yritän päästä tavasta eroon.
3. Olen luopunut karkkilakosta. Lihoin 3 kg kolmen lakkokuukauden aikana. Sehän ei varsinaisesti ollut tavoitteni.
4. Rasismi on vastenmielistä. Myös rasistit ovat vastenmielisiä.
5. Nukkumaan mennessä minun on pakko laskea, montako tuntia ehdin nukkua ennen herätystä.
6. Ulos lähtiessä minun on pakko tarkistaa, onko lieden levyt varmasti nollilla. Nolla, nolla, nolla, nolla.
7. Oven sulkemisen jälkeen oven kiinnipysyvyys on varmistettava ovea napakasti rynkyttämällä. Tämä tapa on myös juurtunut lapseeni. En kärsi pakko-oireisestahäiriöstä.
8. Ystävät ovat tärkeitä.
9. Kulttuuri tekee hyvää.
10. Olen huono kestämään meteliä.
11. Pidän estetiikasta.
12. Haluaisin toisen lapsen. Ehkä. Katso kohta 13.
13. Olen mukavuudenhaluinen.
14. Kielitaitoni on karmivan kehno koulutukseeni nähden. Ymmärrän kyllä, mutta se puhuminen...
15. Jos elämäntilanne antaisi myöden, matkustaisin paljon enemmän.
16. Haluan eroon kaikesta turhasta ja ylimääräisestä. Niin tavarasta kuin läskeistäkin.
17. Rakastan elokuvia.
18. Tämä kotoilu-kulttuuri menee yli. Tuleeko kerrostaloasumisesta koskaan trendikästä?
19. Työni on mielenkiintoista ja haastavaa, mutta mietin liian usein sitä, mitä muuta voisin tehdä.
20. Olohuoneessani on kaksi pianoa. Toinen on myytävänä.
21. En pysty enää katsomaan Big Brotheria. En vain pysty.
22. Kestän huonosti massatapahtumia. Hullut päivät kierrän kaukaa.
23. Viinit, kuoharit ja siiderit, kuivana please.
24. Jos nukun lapseni tai jonkun muun kanssa samassa huoneessa, en nuku, ellen käytä korvatulppia.
25. Lastenvirret liikuttavat aina.
perjantai 7. lokakuuta 2011
(Totaali)yksinhuoltajuudesta
Juttelin päiväkodin vanhempainillassa toisen äidin kanssa, jolla on mies ja pari lasta. Kun tämä mukava äiti ymmärsi minun olevan totaaliyksinhuoltaja (mikä tuli ilmi siinä, että hän vähän häpeillen selitti miehensä puuttumista tilaisuudesta, koska tämä oli jossakin työmatkalla ja minä sitten "lohduttelin" että yksin olen minäkin, tosin eri syystä), oli hänen kommenttinsa "on varmaan rankkaa, on varmaan TOSI rankkaa". No ei muuten ole!
On ikävää, että yksinhuoltajuudesta syntyvä mielikuva on useimmiten negatiivinen. Yksinhuoltajuus on rankkaa, köyhää, väsymystä, elämistä tukiviidakossa, petturimiehiä tai hulttiomiehiä, kaikki ex-sellaisia, elämistä jossakin vuokrakasarmilla huonomaisessa kaupunginosassa, huonosti käyttäytyviä ja huonosti puettuja lapsia, vesisadetta, yhtä kaamosta ja EU:n ruokakasseja. (Jossain vähemmän tieteellisessä gallupissa oli kysytty ihmisiltä sitä, mitä heille tulee mieleen sanasta yksinhuoltaja ja ne mielikuvat olivat juuri tuota, mitä edellä kirjoitin.)
On totta, että totaaliyksinhuoltaja joutuu sumplimaan lapsenhoitoa päästäkseen edes joskus johonkin ilman lasta, mutta ei se rankkaa ole, se on järjestelykysymys. Ja sekin on joskus vain nieltävä, että menot jää menemättä, jos lapsenvahtia ei ole. Rahaa ei ole liikaa, mutta se riittää perusjuttuihin. Väsymys johtuu lähinnä siitä, että roikkuu iltaisin netissä liian pitkään, kirjoittelemassa vaikka blogia. Tuet ovat tasan lapsilisä ja Kelan maksama minimi elatustuki 142,86 €/kk (jolla paikkaa ihan mainiosti puuttuvan puolison tulot....no ei tietenkään paikkaa, mutta se on pieni hinta siitä, että on saanut perheen ja ihanan lapsen). Ei ole exiä vuorottelemassa lapsen hoidossa, koska on hankkinut lapsen itsellisenä naisena. Lapsi on kivasti puettu (vaikkei saakaan niitä äidin kuolaamia POPin ihanuuksia kuin joulupukilta) ja käyttäytyy, no käyttäytyy! Vettä nyt sataa sentään tasapuolisesti kaikille!
On tietysti aivan eri asia jäädä yksinhuoltajaksi ja jäädä yksin kun on raskaana, kuin saada lapsi joko adoptoimalla tai keinohedelmöityksellä itsellisenä naisena. Jos toivoo lasta adoption kautta, joutuu käymään läpi vuoden mittaisen neuvonnan, jossa puntaroidaan motiivia ja valmiuksia vanhemmuuteen. Myös hedelmöityshoidot edellyttävät psykologin tapaamista. Molemmissa tapauksissa pitää saada asiantuntijataholta lupa saada lapsi ja jatkaa prosessia. Tavallisissa lapsentekopuuhissa ei paljon lupia kysellä viranomaisilta! Tästä syystä yksinhuoltajuus ja sen mukanaan tuomat tunteet ja haasteet varmasti näyttäytyvät erilaisina eri syystä yksinhuoltajuuteen päätyneille. Jos toive lapsesta syntyy parisuhteessa, ei pariskuntien tarvitse edes pohtia, selviääkö elämästä lapsen kanssa myös yksin. Ei ole itselliseen vanhemmuuteen verrattavaa tarvetta pohtia omia voimavaroja, tukiverkostoa ja taloutta.
Kävin muutama vuosi sitten yksinhuoltajien tapaamisessa kerran. Olin joukon ainoa, joka oli saanut lapsensa tieten tahtoen yksin. En oikein pystynyt samaistumaan niihin muihin äiteihin, joilla oli takanaan kipeitä eroja, ikäviä tilanteita exien kanssa, riitoja tapaamista ja elatustuista ja väsymystä yksinäisestä arjen pyörittämisestä. Minä olen valinnut tämän tien, he olivat joutuneet yksinhuoltajan rooliin tahtomattaan. Siinä on suuri ero. Toivoa jotakin tai joutua tilanteeseen pakon edessä.
Elämästä ja tilanteista ei koskaan tiedä, mutta ainakaan tämän yksinhuoltajan elämä ei ole mitenkään rankkaa, ainakaan nyt. Päinvastoin! Haaveilen toisesta lapsesta. Puntarissa on paljon pohdittavaa ja saa nähdä, mitä käänteitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Niin kauan kuin puntarini näyttää näitä lukemia, ajatuskin raskaudesta ja sen mukanaan tuomista kiloista on mahdoton ajatus. Joten laihtua pitää ja paljon, mutta tällä vauhdilla saan vaihdevuodet ennen kuin olen tavoitepainossa...
On ikävää, että yksinhuoltajuudesta syntyvä mielikuva on useimmiten negatiivinen. Yksinhuoltajuus on rankkaa, köyhää, väsymystä, elämistä tukiviidakossa, petturimiehiä tai hulttiomiehiä, kaikki ex-sellaisia, elämistä jossakin vuokrakasarmilla huonomaisessa kaupunginosassa, huonosti käyttäytyviä ja huonosti puettuja lapsia, vesisadetta, yhtä kaamosta ja EU:n ruokakasseja. (Jossain vähemmän tieteellisessä gallupissa oli kysytty ihmisiltä sitä, mitä heille tulee mieleen sanasta yksinhuoltaja ja ne mielikuvat olivat juuri tuota, mitä edellä kirjoitin.)
On totta, että totaaliyksinhuoltaja joutuu sumplimaan lapsenhoitoa päästäkseen edes joskus johonkin ilman lasta, mutta ei se rankkaa ole, se on järjestelykysymys. Ja sekin on joskus vain nieltävä, että menot jää menemättä, jos lapsenvahtia ei ole. Rahaa ei ole liikaa, mutta se riittää perusjuttuihin. Väsymys johtuu lähinnä siitä, että roikkuu iltaisin netissä liian pitkään, kirjoittelemassa vaikka blogia. Tuet ovat tasan lapsilisä ja Kelan maksama minimi elatustuki 142,86 €/kk (jolla paikkaa ihan mainiosti puuttuvan puolison tulot....no ei tietenkään paikkaa, mutta se on pieni hinta siitä, että on saanut perheen ja ihanan lapsen). Ei ole exiä vuorottelemassa lapsen hoidossa, koska on hankkinut lapsen itsellisenä naisena. Lapsi on kivasti puettu (vaikkei saakaan niitä äidin kuolaamia POPin ihanuuksia kuin joulupukilta) ja käyttäytyy, no käyttäytyy! Vettä nyt sataa sentään tasapuolisesti kaikille!
On tietysti aivan eri asia jäädä yksinhuoltajaksi ja jäädä yksin kun on raskaana, kuin saada lapsi joko adoptoimalla tai keinohedelmöityksellä itsellisenä naisena. Jos toivoo lasta adoption kautta, joutuu käymään läpi vuoden mittaisen neuvonnan, jossa puntaroidaan motiivia ja valmiuksia vanhemmuuteen. Myös hedelmöityshoidot edellyttävät psykologin tapaamista. Molemmissa tapauksissa pitää saada asiantuntijataholta lupa saada lapsi ja jatkaa prosessia. Tavallisissa lapsentekopuuhissa ei paljon lupia kysellä viranomaisilta! Tästä syystä yksinhuoltajuus ja sen mukanaan tuomat tunteet ja haasteet varmasti näyttäytyvät erilaisina eri syystä yksinhuoltajuuteen päätyneille. Jos toive lapsesta syntyy parisuhteessa, ei pariskuntien tarvitse edes pohtia, selviääkö elämästä lapsen kanssa myös yksin. Ei ole itselliseen vanhemmuuteen verrattavaa tarvetta pohtia omia voimavaroja, tukiverkostoa ja taloutta.
Kävin muutama vuosi sitten yksinhuoltajien tapaamisessa kerran. Olin joukon ainoa, joka oli saanut lapsensa tieten tahtoen yksin. En oikein pystynyt samaistumaan niihin muihin äiteihin, joilla oli takanaan kipeitä eroja, ikäviä tilanteita exien kanssa, riitoja tapaamista ja elatustuista ja väsymystä yksinäisestä arjen pyörittämisestä. Minä olen valinnut tämän tien, he olivat joutuneet yksinhuoltajan rooliin tahtomattaan. Siinä on suuri ero. Toivoa jotakin tai joutua tilanteeseen pakon edessä.
Elämästä ja tilanteista ei koskaan tiedä, mutta ainakaan tämän yksinhuoltajan elämä ei ole mitenkään rankkaa, ainakaan nyt. Päinvastoin! Haaveilen toisesta lapsesta. Puntarissa on paljon pohdittavaa ja saa nähdä, mitä käänteitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Niin kauan kuin puntarini näyttää näitä lukemia, ajatuskin raskaudesta ja sen mukanaan tuomista kiloista on mahdoton ajatus. Joten laihtua pitää ja paljon, mutta tällä vauhdilla saan vaihdevuodet ennen kuin olen tavoitepainossa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)