Kevennystä

Herkuton elämä on jatkunut sutjakkaasti. Haaste loppuu kuuden päivän päästä, mutta olen ajatellut jatkaa ilman herkkuja toistaiseksi, koska se vaan tekee tästä laihdutushommasta niin paljon helpompaa. Tähän mennessä olo on keventynyt 5,5 kilolla (11 voipakettia!) ja vyötäröstä on kadonnut lähes 8 senttiä ja posket ehkä vähän kavenneet. Olo on jo nyt paljon parempi ja mieli on myös keventynyt. Eilen kävin kampaajalla, joka kysyi heti olenko laihtunut. Pistää miettimään, miten turvonneelta naamatauluni onkaan ennen näyttänyt...

Ensi viikolla alkaa maaliskuu. Tervetuloa kevät ja aurinko!

Koreja, koreja, koreja

Innostuin virkkaamaan koreja. Parissa viikossa olen väkertänyt seitsemän koria, joista yksi jo löysi uuden kodin tuliaisena. Tulikin oikein kiva tuliainen, kun laitoin valkean ison korin sisään tuoreen ananaksen, viinirypäleitä, suklaata ja kukan. Loput tulee omaan käyttöön ja lahjoiksi.

virkattuja koreja

Kude on Kauhavan Kangas-aitan ontelokudetta. Pinkki ja vihreä kude ovat muistaakseni Esteriä. Vaikka tuo Esteri on 100% polyesteria, on lopputulos kuitenkin kiva, vaikka puuvilla tuntuu mukavammalta. Valkoinen kori on virkattu puuvillaisesta Eko-kuteesta. Näihin sopiva virkkuukoukko on numero seitsemän. Hyvä perusohje, jota voi itse muunnella sen mukaan kuinka ison korin haluaa, löytyy täältä. Jos haluaa koreihin tuollaisen raidoituksen, virkataan vain silmukan takareunasta.

Kotona

Muuton jälkeen elämä on asettunut uomiinsa ja olen ollut iloinen, että uskalsin muuttaa koko elämämme kaupungista maalle lapsuuteni maisemiin.

Uusi päiväkoti on kuin pojalleni tehty. Olen kovin kiitollinen siitä, että päiväkoti osaa (ja jaksaa) kasvattaa ja ohjata myös vilkkaita ja äänekkäitä poikia. Olen iloinen siitä, että he eivät tunnu odottavan sitä päivää, jolloin poikani oleminen muistuttaisi enemmän lettipäisen ja rauhallisen tytön hiljaista eloa. Lasta hakiessa vastassa ei ole huokailevaa ammattikasvattajaa ja väsynyttä selostusta päivän kulusta, että kun on niin vauhdikasta. Sen sijaan jokapäiväiseen kysymykseeni siitä miten päivä on mennyt, sain kerran kyllästyneeltä kuulostaneen vastauksen: Me kyllä kerromme jos on ollut jotain erityistä. Yleensä ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Sen sijaan saan kuulla päivän hauskoista hetkistä, lapseni sutkautuksista ja kivoista leikeistä. Ja siitä, miten lapseni on rauhoittunut. Rauhoittuminen voi tietysti olla ikään liittyvää kasvua, mutta vähintään yhtä paljon se on osaavien, empaattisten ja positiivisen asenteen omaavien tarhan tätien aikaan saamaa.

Eilen illalla kävelin lumista kujaa pitkin kotiin neulekahvilasta. Sillan kohdalla oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemaa. Itkin, koska olin niin onnellinen (ja kaiketi kuumeessa jo silloin). Jos tällä hetkellä ainoa päänvaivaa tuottava asia elämässäni on näistä ruuhkavuosista selviytyminen, on se aika vähän. Eikä sekään oikeastaan tuota päänvaivaa. Oikeastaan elämä on perin rauhallista. Ja onnekasta. Päiväkotiin, töihin, ehkä kauppaan, päiväkodin kautta kotiin. Illalla ollaan vain kotona yhdessä. Lapsi ei vielä harrasta mitään. Minulla on neulekahvila joka toinen viikko ja adoptioäitien treffit kerran kuussa. Tosin sinne olen päässyt ehkä joka toinen kerta. Viikonloput ovatkin sitten toinen juttu.

Maalla asumisen ero kaupungissa asumiseen on ärsykkeiden määrässä. Olin kaupungissa paljon levottomampi, tuli lähdettyä kauppakeskuksiin, kirppareille, ulos syömään ja kahvittelemaan. Ja se on kyllä kivaa vieläkin, ei ole siitä kyse. Ja oikeastaan se sama levottomuus vaivaa edelleen, mutta täällä ei vain voi lähteä minnekään, kun täällä ei ole juuri mitään, lukuunottamatta S-marketia, Alkoa ja tokmannityyppisiä kauppoja. On ollut pakko opetella sietämään sitä, että esimerkiksi täällä ei voi viikonloppuna käydä ulkona syömässä muuta kuin pitsaa tai kebabia. Täältä ei juurikaan löydä itselle saati lapselle vaatteita. Kun kaipaa lapselle uusia hokkareita, myy seudun ainoa urheiluliike eioota. Kirpparikin on maanantaisin kiinni. On ollut pakko opetella olemaan. Ja suunnittelemaan ja keskittämään hankintoja kaupunkivisiitteihin (ihanan vanhanaikaista ja minulle niin vaikeaa).

Toisaalta olen innostunut ruuanlaitosta uudella tavalla, teen enemmän käsitöitä ja lenkkeilen enemmän. Ja voin olla kotona lapseni kanssa, vain olla, ilman että "ahdistun". Eikä tunnu yksinäiseltä kuten kaupungissa. Mutta ei meistä edelleenkään mitää erakkoja saa. Ystäviä tavataan viikonloppuisin. Ja kun kaupunkiin pääsee, täällä landella säästyneet eurot sijoitetaan sinne kauppakeskusten valikoimiin... Ja tuosta levottomuudesta, kyllä sitä koko ajan kuitenkin pyörii mielessä, että mitä seuraavaksi. Adoptioprosessissa meni aikoinaan kolmisen vuotta, parin vuoden äitiyden jälkeen opiskelin vuoden verran erikoistuakseni lisää, sitten olikin edessä muutto ja uusi työ. Elämä on arvaamatonta, koskaan kun ei tiedä mitä sitä seuraavaksi tulee keksittyä!

Kaikesta huolimatta kaipaan välillä vanhaa työtäni ja viran irtisanominen tuntuukin vaikealta. Vanhaa kotiakin kaipaan, ystävistä puhumattakaan, Mutta tänne maalle me jäämme. Puntarissa on paljon erilaisia asioita, mutta isovanhempien läheisyys on tuonut elämäämme niin paljon hyvää, että en olisi tästä enää valmis luopumaan. Vaikka se oma koti on edelleen etsinnässä, tuntuu jo kuin olisi kotiin tullut.

Ihana viikonloppu

Viikonloppu tuntui ihanasti pitkältä. Perjantaina ystävä saapui lapsensa kanssa meille koko viikonlopuksi. Vaikka lapsista toinen on tyttö ja toinen poika, leikit sujuivat yksissä tuumin niin, ettei meitä aikuisia kaivattu juurikaan. Juttelimme, luimme lehtiä, ompelin ystävän lapsen Barbielle mekon ja muutaman vielä lahjoiksi sekä virkkasin pinkistä ontelokuteesta korin. Välissä vähän ulkoilua aurinkoisessa pakkassäässä ja ruoanlaittoa. Hiljainen hetki lasten leikeissä tarkoittaa ehkäpä värityskirjojen värittelyä tai kotileikin päiväunia, eikä sitä, että ollaan tekemässä jotakin pikku jäynää. Lapset olivat pihalla jopa keskenään leikkimässä.

Miten nopeasti onkaan aika kulunut. Vasta vajaat neljä vuotta sitten lapset nukkkuivat päiväunet ja muu aika meni tiiviisti pienten touhuja vahtiessa. Tyttö nukkui takapihalla rattaissa, poikani omassa sängyssään, aina tasan 45 minuuttia. Siinä ajassa ehti hyvin keittämään teen ja syömään jotakin herkkua. Mutta että olisi ehtinyt lukemaan lehtiä tai värkkäämään käsitöitä lasten ollessa hereillä. Ja samalla kun on jo niin helppoa, miettii, että oliko se sittenkään niin sitovaa tai haastavaa olla taaperon äiti. Jos vain yksinhakijoiden tilanne adoption suhteen olisi toinen, aloittaisin heti toisen adoptioprosessin. Mutta pikkusisarusta meillä toivoo niin äiti kuin poikakin. Olen antanut itselleni aikaa ensi syksyyn asti miettiä, otanko jonkin askeleen sisarusasian suhteen vai onko meidän pieni ja ihana perheemme (poikani sanoin) nyt tässä.