Uusimmassa Kaksplus- lehdessä (12/2012) Äiti- juttusarjassa keskoskaksosten äiti kertoo kuinka hänellä oli suuria fantasioita äitiydestä ja siitä kuinka hän synnyttäisi terveen vauvan. Unelmat murskautuivat ja viereen ei saanutkaan ihanilta näyttäviä vauvoja.
Jutun lukeminen valaisi ainakin tämän yhden esimerkin verran miten erilaista lapsen odottaminen voikaan parhaimmillaan olla biologista lasta tai adoptiolasta odottaessa. Useimmiten voidaan odottaa, että raskausaikana kaikki sujuu hyvin, eikä raskausaikaa maalata uhkakuvilla kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen nyt tai myöhemmin (poislukien tietysti ne raskaudet, joissa on ongelmia ja vanhemmat kantavat suurta huolta siitä miten vauva kehittyy ja raskaus sujuu).
Lakisääteinen adoptioneuvonta on noin raskauden mittainen, vähintään sen pitää kestää puoli vuotta. Neuvonnassa kartoitetaan vanhemmuuden voimavaroja ja valmentaudutaan saamaan lapsi, jolla voi olla monennäköisiä erityistarpeita ja ainakin lastenkotitaustasta johtuen kiintymyssuhdehäiriö. Usein adoptioneuvonta kuluu kaiken kutkuttavan ja jännittävän odotuksen kihelmöinnin lisäksi siihen, että otetaan selvää monista sairauksista, kehityksellisistä viiveistä ja valmentaudutaan elämään niiden kanssa. Varaudutaan kaikkiin uhkakuviin. Syliin saa lapsen, jolla on trauma.
Adoptioneuvonnan ja odotuksen lopputuloksena ei ole enää ripaustakaan fantasiasta. Jäljellä on vain suuri toive äitiydestä ja valmis sotasuunnitelma miten mahdollisista vaikeuksista selvitään, mistä saadaan apua ja tukea.
Sitten kun on elänyt uhkakuvilla täytetyn odotuksen jälkeen yhteistä arkea lapsen kanssa vuoden, kaksi, pian neljä, tarkkaillen jokaista lapsen liikettä ja mielentilaa, huomaa miten omat fantasiat ovat sittenkin olemassa. Juuri tänään kaikki on sittenkin niin, kuten olen aina unelmoinut.
tiistai 27. marraskuuta 2012
torstai 25. lokakuuta 2012
Ompeluksia
Paikallisesta kangaskaupasta löytyi kivoja kankaita, sain yllättäen päivän vain itselleni ja kaivoin saumurin ja ompelukoneen kaapin perältä. Päivän ja illan aikana syntyi pojalleni kolme paitaa: pallopaidasta ei ole kuvaa, mutta siileistä ja pöllöistä ehdin napata kuvat. Kuin sian säkissä lehti-ilmoituksen perusteella ostamani 50 euron Elna-saumuri surrutti mainiosti kotiompelijan tarpeisiin. Ja ihan parasta oli itsekkäästi oma aika ja rauha puuhailla. Lempimusiikkia, ompelua ja haaveilua ilman ainoatakaan keskeytystä!
 |
| Siilillä on piikit... |
 |
| Pöllö, istui puussa... |
Paidat näyttävät vähän köpöiltä köpöäkin köpömmällä kamerallani noin kuvattuna. Yritin saada paitojen haltijasta kuvat uudet paidat yllään, mutta vanhan pokkarini ominaisuudet eivät riitä liikkuvan kuvan ottamiseen... Sen sijaan nukkuvasta lapsesta kuvan ottaminen onnistuu paremmin. Poikani nukkuu kolmatta yötä pesässään, joka syntyi pojan huoneen yhteydessä olevaan vaatehuoneeseen. Kopperon siivoaminen on inspiroinut pojan leikit (ja näemmä unet myös) syysloman kunniaksi aivan uusiin sfääreihin :)
 |
| Untenmailla |
perjantai 21. syyskuuta 2012
Mökille
Voi miten kiva viikonloppu meillä onkaan edessä! Lauantaina suuntaamme poikasen kanssa heti aamupalan jälkeen mökille. Maallemuuton myötä mökille hurauttaa vartissa ja pääsee siis täältä "keskustan vilinästä" sinne rannan rauhaan. Päivällä saamme seuraksemme ihanan ystäväni lapsineen. Illansuussa mökki täyttyy vielä muista ystävistä ja työkavereista Me&I vaatekutsujen merkeissä. Tämä ilta on mennyt ahertaessa herkkuja huomiseksi ja kuin tilauksesta mökkinaapuri soitti ja pyysi poikaani heille leikkimään illaksi, joten sain ilman apulaista hääriä keittiössä ja kuunnella rauhassa Evaa ja Manua. Pojalleni kun yleensä herää Evasta ja Manusta assosiaatio Miinan ja Manuun, joita sitten pitäisi kuunnella ja hiljentää äidin Manut...
Video tuo ihanasti mieleen elokuisen syyskesän illan, jolloin sattumalta päädyimme Evan ja Manun keikalle.
Mukavaa syksyistä viikonloppua!
Video tuo ihanasti mieleen elokuisen syyskesän illan, jolloin sattumalta päädyimme Evan ja Manun keikalle.
Mukavaa syksyistä viikonloppua!
torstai 20. syyskuuta 2012
Onnen tunti
Sain ystävältäni lahjaksi Anna-Leena Härkösen Onnen tunnin. Olin säästellyt Onnen tuntia hetkeen, jolloin voin lukea sitä rauhassa. Menneen muuttorumban aikana kannoin kirjaa kassissani, jotta kukaan ei vahingossa pakkaisi sitä ties minne purkamistaan odottavien laatikoiden ankeaan pinoon. No, eipä siinä muuton alla ja aikana oikein ollut sellaista siestaa, että olisi lukemaan joutanut! Härkösen kirjat kun on yleensä lukaistava samoin tein viimeiseen sivuun saakka, joten tilanne vaati siis kiireettömän ja ohjelmattoman viikonlopun. Ja sellainen tuli kuin tilauksesta toipuessani flunssasta viime viikonloppuna.
Onnen tunnissa Tuula ja Harri ryhtyvät sijaisvanhemmiksi. Härkönen kirjoittaa aiemmista kirjoista tutulla tyylillään, jotenkin niin osuvan purevasti, että naurattaa, vaikka aihe onkin vaikea ja kaikkea muuta kuin heppoinen.
Adoptioäitinä sijaisvanhemmuus tulee lähelle, vaikka samasta asiasta ei kyse olekaan. Erityisesti arvostan Härkösen otetta kirjoittaa myös niistä vanhemmuuden vähemmän päivänvaloa kestävistä tunteista, niistä jutuista, joita ei hiekkalaatikoiden reunoilla tai perhekahviloissa jutustella. Onnen tunti tavoittaa minusta myös hyvin niitä tuntoja, ajatuksia ja havaintoja molemminpuolisen kiintymyssuhteen rakentumisesta askel askeleelta.
Onnen tunteja on ollut meidänkin pienessä perheessä. Pihahommia, omenapaistosta ja kanttarellipastaa, lastenkonserttia ja pienen pojan "kouluhommia" Puuha Peten tehtäväkirjan parissa. Ihanaa arkea.
Adoptioäitinä sijaisvanhemmuus tulee lähelle, vaikka samasta asiasta ei kyse olekaan. Erityisesti arvostan Härkösen otetta kirjoittaa myös niistä vanhemmuuden vähemmän päivänvaloa kestävistä tunteista, niistä jutuista, joita ei hiekkalaatikoiden reunoilla tai perhekahviloissa jutustella. Onnen tunti tavoittaa minusta myös hyvin niitä tuntoja, ajatuksia ja havaintoja molemminpuolisen kiintymyssuhteen rakentumisesta askel askeleelta.
Onnen tunteja on ollut meidänkin pienessä perheessä. Pihahommia, omenapaistosta ja kanttarellipastaa, lastenkonserttia ja pienen pojan "kouluhommia" Puuha Peten tehtäväkirjan parissa. Ihanaa arkea.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Test Patrol
perjantai 7. syyskuuta 2012
Olin tänään uudella kampaajalla. Hän oli ostanut hiljan uuden kodin itselleen lapsuudenkotini naapurista ja kertoi, miten nurmikon leikkuu syksyn tullen oli vähän venähtänyt. Lainaleikkuri oli leikannut kiinni pitkässä ruohossa, trimmeristä ei ollut apua sen vertaa. Lopulta naapurin raivaussaha oli purrut ylikasvaneeseen nurmikenttään. Mahtoi olla pöheiköllä mittaa! Miten se menikään, suutarin lapsella ei ole kenkiä...
Olin eilen niillä magneettikorukutsuilla. Kuulin siellä lasten rannekkeista, jotka vähentävät vilkkautta. Jos ostan niitä neljä, kaksi kumpaankin ranteeseen, saadaankohan meidän perheeseen (toinenkin) flegmaatikko?
Piipahdin tänään myös pienessä paikallisessa lankakaupassa, jonka olemassaoloa en ole ennen edes havainnut. Ostin ihania huovuttuvia lankoja lapasia varten sekä alpakkavillaa ponchon neulomiseen. Matkaan tarttui myös yhdet bambupuikot. Olen varustautunut, syksy voi tulla, eikä joulukaan ole enää kaukana!
Piipahdin tänään myös pienessä paikallisessa lankakaupassa, jonka olemassaoloa en ole ennen edes havainnut. Ostin ihania huovuttuvia lankoja lapasia varten sekä alpakkavillaa ponchon neulomiseen. Matkaan tarttui myös yhdet bambupuikot. Olen varustautunut, syksy voi tulla, eikä joulukaan ole enää kaukana!
 |
| Pussillinen puuhaa pimeneviin syysiltoihin |
torstai 6. syyskuuta 2012
Kutsuja joka lähtöön
Olin tänään sisareni luona Energetix- magneettikorukutsuilla. En nyt ota kantaa tuotteiden vaikuttavuuteen (mutta auttavat kuulemma lähes vaivaan kuin vaivaan :), mutta joukossa oli muutama, joiden tilaamista harkitsin. Mustahihnaista rannekelloa ihalin pitkään, mutta en kuitenkaan tilannut mitään. Rannekelloa en ole omistanut yli kolmeen vuoteen. Pojun hakumatkalla kello kopsahti hotellin klinkkerilattiaan ja meni rikki.
Ensi viikolle olisi kutsut kaksille Tupperware-kutsuille. Ja ihanat POMPdeLUX- lastenvaatekutsut.
Mistä tietää, että on syksy? Siitä, että syksyllä kotikutsuja on kuin sieniä sateella!
Hyvää syksyä lukijoilleni!
Ensi viikolle olisi kutsut kaksille Tupperware-kutsuille. Ja ihanat POMPdeLUX- lastenvaatekutsut.
Mistä tietää, että on syksy? Siitä, että syksyllä kotikutsuja on kuin sieniä sateella!
Hyvää syksyä lukijoilleni!
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Puutarha kunnossa
Tänään on poikasen kanssa huhkittu pensaissa ja puskissa, leikattu nurmikko ja saksittu menneen kesän perennoja.
Jotta homma sujuu, on oltava asianmukaiset vehkeet. Kävin ostamassa paikallisesta sekatarvakaupasta sellaiset pensasleikkurit vai mitkä ne nyt ovat. Niillä voi leikata sieltä, minne ruohonleikkurilla ei pääse. Ja kun sen ruoholeikkurin hain taloyhtiön varastosta, huomasin, että siellä olisi ollut sellaiset leikkurit. Mutta tällainen propuutarhuri tarvii omat työkalut, jotta puutarha pysyy kuosissa! Ja onneksi ne maksoivat vain 19,95 ja mikä parasta, niissä on teleskooppivarret...
Tein kaksi huomiota pihahommissa (joita en ole tehnyt sitten lapsuuden ja silloinkin lähinnä äidin ja isän painostamana): se on tällaiselle rapakuntoiselle, ylipainoiselle yksinhuoltajalle mainiota hyötyliikuntaa! Tuli ihan lämmin, kun kykin puskissa toista tuntia ja keräsin käsin maasta kaiken leikkelemäni, koska en omista haravaa ja se muuten pitää hankkia ensi tilassa, sellaista kun ei löytynyt taloyhtiön varastostakaan. Toisekseen, en muista koska viimeksi olisin ollut ajattelematta mitään. Siis keskityin vain siihen leikkaamiseen ja siistimiseen. Tai no, se ajatus kävi mielessä, että harmitti kun kello lähestyi poikasen iltapuuhien aikaa ja takapihan hommat piti jättää tuonnemmaksi. Ja about 10 kertaa kävin tsekkaamassa missä päin pihaa poju kurvaili fillarillaan.
Poju oli kuvainnollisesti liekeissä, kun löysin hänet ja fillarin pihan perältä. Naapurissa, paloaseman takapihalla ilmeisesti vpk piti harjoituksiaan. Liekit vain roihusivat tynnyreistä ja poikanen seurasi haltioituneena sammutusharjoituksia. Kuten arvata saattaa, hänestä tulee kuulemma palomies!
Kävimme tänään myös kirpparilla hakemassa rahat myymästäni pöydästä. Kuinka ollakaan, löysin hauskan vanhan kaapin ja siihen kuuluvan hyllyn pojun huoneeseen vain neljälläkympillä. Huomenna haemme sen ja viemme nykyisen hyllyn sinne myyntiin. Nyt enää jännitän, mahtuuko koko komeus sille varattuun paikkaan.
Ja ystäväni varmaan kuolevat nauruun, mutta puutarhainnostuksessani ajattelin istuttaa maahan vähän kukkasipuleja, vai mitä ne nyt on!
Jotta homma sujuu, on oltava asianmukaiset vehkeet. Kävin ostamassa paikallisesta sekatarvakaupasta sellaiset pensasleikkurit vai mitkä ne nyt ovat. Niillä voi leikata sieltä, minne ruohonleikkurilla ei pääse. Ja kun sen ruoholeikkurin hain taloyhtiön varastosta, huomasin, että siellä olisi ollut sellaiset leikkurit. Mutta tällainen propuutarhuri tarvii omat työkalut, jotta puutarha pysyy kuosissa! Ja onneksi ne maksoivat vain 19,95 ja mikä parasta, niissä on teleskooppivarret...
Tein kaksi huomiota pihahommissa (joita en ole tehnyt sitten lapsuuden ja silloinkin lähinnä äidin ja isän painostamana): se on tällaiselle rapakuntoiselle, ylipainoiselle yksinhuoltajalle mainiota hyötyliikuntaa! Tuli ihan lämmin, kun kykin puskissa toista tuntia ja keräsin käsin maasta kaiken leikkelemäni, koska en omista haravaa ja se muuten pitää hankkia ensi tilassa, sellaista kun ei löytynyt taloyhtiön varastostakaan. Toisekseen, en muista koska viimeksi olisin ollut ajattelematta mitään. Siis keskityin vain siihen leikkaamiseen ja siistimiseen. Tai no, se ajatus kävi mielessä, että harmitti kun kello lähestyi poikasen iltapuuhien aikaa ja takapihan hommat piti jättää tuonnemmaksi. Ja about 10 kertaa kävin tsekkaamassa missä päin pihaa poju kurvaili fillarillaan.
Poju oli kuvainnollisesti liekeissä, kun löysin hänet ja fillarin pihan perältä. Naapurissa, paloaseman takapihalla ilmeisesti vpk piti harjoituksiaan. Liekit vain roihusivat tynnyreistä ja poikanen seurasi haltioituneena sammutusharjoituksia. Kuten arvata saattaa, hänestä tulee kuulemma palomies!
Kävimme tänään myös kirpparilla hakemassa rahat myymästäni pöydästä. Kuinka ollakaan, löysin hauskan vanhan kaapin ja siihen kuuluvan hyllyn pojun huoneeseen vain neljälläkympillä. Huomenna haemme sen ja viemme nykyisen hyllyn sinne myyntiin. Nyt enää jännitän, mahtuuko koko komeus sille varattuun paikkaan.
Ja ystäväni varmaan kuolevat nauruun, mutta puutarhainnostuksessani ajattelin istuttaa maahan vähän kukkasipuleja, vai mitä ne nyt on!
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Elämä ilman kokovartalopeiliä
Kiloni eivät ole tuntuneet häiritseviltä maalaiselämän alettua. Olisi ylevää sanoa, että olen hyväksynyt itseni juuri tällaisena kuin olen, luonnollisesti maalaiselämän tuoman euforian siivittämänä. Totuus löytyy kuitenkin peilistä, joka odottaa vielä pääsyään seinälle. Nyt kun minulla on taas "uusi elämä" päällä, enkä tasan ole hyväksnyt itseäni juuri tällaisena kuin ulospäin näyttäydyn, en sitä peiliä sinne seinään vielä taida halutakaan. Myönnän, että olen muutaman kerran kiivennyt wc-pöntön päälle ja yrittänyt sieltä käsin peilata, mutta jos elämä ilman kokovartalopeiliä saa aikaan näinkin positiivisia fiilareita, pysyköön peili piilossaan!
Suosittelen muillekin, peilit piiloon!
lauantai 1. syyskuuta 2012
Uusi alku
Maalaiseloa on takana kuukauden verran. Kertaakaan en ole muuttoa katunut, mutta vanhan kotikaupungin vipinää (lähinnä neljän seinän sisältä tarkasteltuna...) on ollut ikävä ja erityisesti ystäviä. Mutta onneksi ystävät kaupungista ovat löytäneet myös tänne maalle ja tietysti me huristelemme ainakin kerran kuussa viikonlopun viettoon vanhoille kulmille. Uusi työ on haastavaa ja mielenkiintoista ja uudet työkaverit vaikuttavat mukavilta. Työmatkalla ajelen halki kauniiden viljapeltojen ja nautin siitä 15 minuutista omaa aikaa, jonka matkan ajaminen vie.
Asumme nyt väliaikaisesti vuokralla asunnossa, jollaista en ehkä itse ostaisi. Ihmeellistä kyllä, sitä mukaa kun omat tavarat ja taulut löytävät paikkansa, tulee tästä uudestakin kodista omanlainen. Ennen muuttoa tuntui hirmu haikealta luopua kodista, joka oli remontoitu omannäköiseksi. Eräs ystävä sanoi viisaasti, että "ei seiniin kannata rakastua, omat tavarat ja huonekalut tekevät kodin". Ja se on kyllä ihan totta. Se mitä nykyiseen verrattuna kaipaan, on vanhan kodin tilavat huoneet. Poikani huone muistutti kooltaan vähän liioitellusti koululuokkaa ja nykyisen uudehkon rivarikotimme about kymmenen neliön makuuhuoneet tuntuvat pieniltä. Vieras/työhuonetta kaipaan myös ja sen puuttuessa olenkin luopunut vanhoista huonekaluista: sohva serkulle, vanha senkki vanhempien luokse ja iso ruokapöytä kirpparille.
Mutta muuton perimmäinen syy, asettuminen lähemmäksi vanhempiani, on tuonut jo nyt paljon hyvää mukanaan. Lastenhoito järjestyy nyt paljon, paljon helpommin. Lisäksi on mukavaa, kun vanhemmat piipahtelevat meillä kauppareissuilla ja matkalla mökille. Eilenkin isäni tuli mukanaan vastaleivotut karjalanpiirakat! Ja minä pääsin tunnin kävelylle samalla, kun pappa ja poikani touhusivat pihalla. Ja miten kivaa oli syödä yhdessä iltapaa, niitä karjalanpiirakoita ja munavoita, kun seurana oli toinenkin aikuinen. Tällaiset pienet piipahtelut eivät olleet arkipäiväämme kaupungissa asuessa. Välimatkaa oli liikaa hetken visiitin tai muutaman tunnin vierailun vuoksi, ainakin työpäivän päätteeksi. Myös omat menoni, vaikkapa vanhaan kotikaupunkiin, onnistuvat paljon helpommin. Huomennakin vien pojun mummolaan siksi aikaa, kun menen tekemään vuokrasopimusta vanhasta kodistani ja treffaan samalla opiskelukavereitani.
Kaikesta hyvästä huolimatta elokuu oli aikaimoisen stressaava kuukausi, lähinnä taloudelliseti. Onneksi olen nyt saanut vuokralaiset asuntooni ja voin huokaista (toivottavasti) helpotuksesta ja maksaa vain yhtä asuntoa kerrallaan. Yhden ihmisen tuloilla kahden asunnon maksaminen, toisesta vuokraa, toisesta lainanhoitokulut ja vastike, on aika haasteellista. Koskaan minulla ei ole ollut rahaa mitenkään paljoa, mutta toisaalta koskaan en ole siitä myöskään kummoisemmin ottanut stressiä. Mutta kun tilanne on oikeasti sellainen, että sentit tahtovat loppua, tulee rahasta ihan liian merkittävä asia. Ja sen asian seurauksena aamuyön pimeät hetket olivat ikävästi seurana, pinna kireällä ja väsymys melkoinen. Heti, kun asia ratkesi, harteilta putosi melkoinen taakka. Nyt vain toivon, että vuokralaisen kanssa sujuisi hyvin, jotta en kohta taas maksele kahta kotia yhtä aikaa.
Uusi on ollut alku myös pojalleni. Poju sopeutui muuttoon käsittämättömän hyvin, rivarin mammat ja papat moikataan pyöräilyn lomassa päivittäin, uusi päiväkoti kavereineen on kiva paikka ja mikä parasta, mökille on vartin ajomatka.
Maalaiselämästä, siitä saa kokonaisen uuden postauksen sitten joskus, mutta sen voin kertoa, että olin unohtanut millä menopelillä täällä kylillä alaikäiset kulkevat: traktorilla, milläs muullakaan!
Asumme nyt väliaikaisesti vuokralla asunnossa, jollaista en ehkä itse ostaisi. Ihmeellistä kyllä, sitä mukaa kun omat tavarat ja taulut löytävät paikkansa, tulee tästä uudestakin kodista omanlainen. Ennen muuttoa tuntui hirmu haikealta luopua kodista, joka oli remontoitu omannäköiseksi. Eräs ystävä sanoi viisaasti, että "ei seiniin kannata rakastua, omat tavarat ja huonekalut tekevät kodin". Ja se on kyllä ihan totta. Se mitä nykyiseen verrattuna kaipaan, on vanhan kodin tilavat huoneet. Poikani huone muistutti kooltaan vähän liioitellusti koululuokkaa ja nykyisen uudehkon rivarikotimme about kymmenen neliön makuuhuoneet tuntuvat pieniltä. Vieras/työhuonetta kaipaan myös ja sen puuttuessa olenkin luopunut vanhoista huonekaluista: sohva serkulle, vanha senkki vanhempien luokse ja iso ruokapöytä kirpparille.
Mutta muuton perimmäinen syy, asettuminen lähemmäksi vanhempiani, on tuonut jo nyt paljon hyvää mukanaan. Lastenhoito järjestyy nyt paljon, paljon helpommin. Lisäksi on mukavaa, kun vanhemmat piipahtelevat meillä kauppareissuilla ja matkalla mökille. Eilenkin isäni tuli mukanaan vastaleivotut karjalanpiirakat! Ja minä pääsin tunnin kävelylle samalla, kun pappa ja poikani touhusivat pihalla. Ja miten kivaa oli syödä yhdessä iltapaa, niitä karjalanpiirakoita ja munavoita, kun seurana oli toinenkin aikuinen. Tällaiset pienet piipahtelut eivät olleet arkipäiväämme kaupungissa asuessa. Välimatkaa oli liikaa hetken visiitin tai muutaman tunnin vierailun vuoksi, ainakin työpäivän päätteeksi. Myös omat menoni, vaikkapa vanhaan kotikaupunkiin, onnistuvat paljon helpommin. Huomennakin vien pojun mummolaan siksi aikaa, kun menen tekemään vuokrasopimusta vanhasta kodistani ja treffaan samalla opiskelukavereitani.
Kaikesta hyvästä huolimatta elokuu oli aikaimoisen stressaava kuukausi, lähinnä taloudelliseti. Onneksi olen nyt saanut vuokralaiset asuntooni ja voin huokaista (toivottavasti) helpotuksesta ja maksaa vain yhtä asuntoa kerrallaan. Yhden ihmisen tuloilla kahden asunnon maksaminen, toisesta vuokraa, toisesta lainanhoitokulut ja vastike, on aika haasteellista. Koskaan minulla ei ole ollut rahaa mitenkään paljoa, mutta toisaalta koskaan en ole siitä myöskään kummoisemmin ottanut stressiä. Mutta kun tilanne on oikeasti sellainen, että sentit tahtovat loppua, tulee rahasta ihan liian merkittävä asia. Ja sen asian seurauksena aamuyön pimeät hetket olivat ikävästi seurana, pinna kireällä ja väsymys melkoinen. Heti, kun asia ratkesi, harteilta putosi melkoinen taakka. Nyt vain toivon, että vuokralaisen kanssa sujuisi hyvin, jotta en kohta taas maksele kahta kotia yhtä aikaa.
Uusi on ollut alku myös pojalleni. Poju sopeutui muuttoon käsittämättömän hyvin, rivarin mammat ja papat moikataan pyöräilyn lomassa päivittäin, uusi päiväkoti kavereineen on kiva paikka ja mikä parasta, mökille on vartin ajomatka.
Maalaiselämästä, siitä saa kokonaisen uuden postauksen sitten joskus, mutta sen voin kertoa, että olin unohtanut millä menopelillä täällä kylillä alaikäiset kulkevat: traktorilla, milläs muullakaan!
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Minustako XL- malli?
Kävin ostoksilla. Piti ostaa vain kummitytön (myöhästynyt) nimipäivälahja, mutta piipahdin erääseen ketjuliikkeeseen. Ostin kolme (samanlaista, mutta eriväristä) t-paitaa ja yhden pellavaisen tunikan, kaikki kokoa L. Ja ne eivät olleet sieltä paksujen puolelta (vaikka sieltäkin joskus ostan). Maksoin ostokset ja myyjä (hoikka ja pitkä, of course) sujautti kassiini myös mainoksen.
Myöhemmin kesämökillä vilkaisin mainosta uudelleen. Se myyjä (se hoikka ja pitkä) oli laittanut kassiini esitteen, jonka otsikko kysyi haluanko olla uusi XL-malli. No, en halua. En, vaikka täytän kriteereistä useimmat: olen suurinpiirtein kokoa 44 ja muotoni ovat naiselliset. Muoti nyt ei niin kiinnosta. Jep, kelpaisin paksujen malliksi kokoni puolesta. Mainos löi totuuden kiloistani suoraan kasvojeni eteen, mutta hetken päästä löysin asiasta myös valoisia puolia. Mainoksen toisella puolella oli XL-kilpailusta lisätietoa. Ketjuliike etsi mallia, jolla on kykyä säteillä ja olla läsnä, joka on sinut ulkomuotonsa kanssa ja joka pitää itseään upeana ja on tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on. Myyjä ( se hoikka ja pitkä) selkeästi näki tämän puolen minussa :D
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Ja täällä ollaan taas!
Hip hip hurraa, opinnot ovat ohi! Tiivistahtisen kevään aikana postauksille ei jäänyt aikaa, mutta nyt on kesä ja kärpäset, lomasta puhumattakaan, joten on aikaa taas kukkua koneen äärellä. Ja kuulkaa, taas on paljon puntarissa pohdittavaa tai oikeammin järjestettävää!
Valmistumisen myötä sain viran ja tämän uuden viran myötä olemme poikasen kanssa muuttamassa maalle kesän aikana. Ei ihan pieni asia, vaihtaa työpaikkaa, kotia, paikkakuntaa, lapsen päiväkotia.Virkavapaata on anottu vanhasta työstä ja koti laitettu myyntiin. Muutamme lähemmäs vanhempiani, tukijoukkoja, niitä potentiaalisimpia lapsenvahtijoita lähemmäksi. Kaiken epävarmuuden ja puntaroinnin jälkeen olo on kuin olisi seikkailuun lähdössä! Ainoa asia, mikä tekee surulliseksi, on kasvava välimatka ystävien luokse. Ei mahdoton matka, mutta arki-iltojen kyläilyt muuttuvat viikonloppujen iloksi.
Kesäkuun alku on kulunut kaappeja siivotessa ja ylimääräisen ja tarpeettoman roinan lajittelussa kierrätykseen, kirpparille myytäväksi tai roskiin. Olen uhrannut sievoisen summan läpinäkyviin kannellisiin laatikoihin, joihin olen järjestellyt vaatehuoneen sisältöä. Tänään sain vaatehuoneurakan valmiiksi ja olen pitkin iltaa käynyt ihailemassa järjestyksessä olevia hyllyjä ja laatikoita, joiden kyljessä lukee "kirpparille", "talviurheilu", "kengät" jne. Toivon hartaasti, että muutto sujuu kuin tanssi, kun saa kantaa näpsäköitä laatikoita suoraan muuttoautoon.
Paljon on puntarissa niitä kilojakin, mutta ei niistä enempää tällä kertaa!
Aurinkoista juhannusviikkoa kaikille!
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Kohti punnitusta ja uusia haaveita
Paukkupakkaset ovat täällä vihdoin vaihtuneet aurinkoiseen peruspakkassäähän. Mukavan sään kunniaksi olimme pojun kanssa aamupäivällä laskemassa mäkeä rattikelkalla ja teimme pienen kävelylenkin. Oli kerrassaan mukavaa!
Eilen alkoi taas uusi elämä! Parin viikon päästä on uusi kehonkoostumusmittaus ja ainakin pari kiloa pitäisi saada pois, jotta kehtaan näyttää naamani siellä. Viimeiseen pariin viikkoon en ole laihtumista juuri edistänyt, mutta toisaalta, enpä ole lihonutkaan. Opiskelurintamalla on työtä nyt niin paljon, että siitä aiheutuva stressi vaikuttaa jo uneen. Iltaisin on vaikea nukahtaa ja uni on katkonaista. Siihen kyllä vaikuttaa sekin, että poju on ollut aikamoisessa flunssassa ja itse porskutan buranan voimalla tautia vastaan. Ensimmäistä kertaa myös migreeni venyi kolmepäiväiseksi, huh mikä viikko, sanon minä. Mutta kaikesta näköjään selviää. Vähäsen on kyllä huono omatunto siitä, että en jaksa leikkiä ja touhuta pojan kanssa niin paljon kuin haluaisin. Hessu Hopo ja muut sankarit ovat olleet dvd:n täytteenä ihan liikaa. Mutta vajaa kolme kuukautta ja opinnot ovat paketissa!
Vaikka talvi on parhaimmillaan, valon määrän lisääntyminen vie ajatukset jo kohti kevättä. Ja ihana kevät onkin tulossa. Opinnot alkavat olla hyvällä mallilla ja mukavia teatterielämyksiä on edessä. Keväälle osuu myös monen ystäväni syntymäpäivät, kolmen kummilapseni synttärit ja oman pojuni synttärit.
Ja vaikka opinnot vähän rassaavat, olen jo haaveillut lisäopinnoista. Aikuiskoulutustukea (päätöstä odotellessa, toivottavasti työhistoriani riittää täysimääräiseen tukeen koko kevään ajaksi, muuten olen todella lirissä...) kun jää vielä käyttämättä, olisi mahtavaa opiskella jotain ihan muuta. Jotain sellaista, joka ei liity työhöni mitenkään. Pitkäaikainen haaveeni on ollut oppia valokuvausta. Olisi ihan mahtavaa päästä johonkin lukuvuoden mittaiselle kurssille opiskelemaan valokuvauksen perusteita. Siis mistään monen vuoden ammattikorkean tai Taikin (vai mikä Aalto-yliopisto se nyt onkaan) opinnoista en edes haaveile, en ole alaa vaihtamassa. Joku näpsäkkä vuoden opintokokonaisuus. Tai edes kansalaisopiston kurssi! Unelmia pitää olla, vaikka ne sitten vaihtuisivatkin tai jäisivät toteutumatta. Uuden kameran tarvitsen joka tapauksessa, aloitetaan siitä!
Eilen alkoi taas uusi elämä! Parin viikon päästä on uusi kehonkoostumusmittaus ja ainakin pari kiloa pitäisi saada pois, jotta kehtaan näyttää naamani siellä. Viimeiseen pariin viikkoon en ole laihtumista juuri edistänyt, mutta toisaalta, enpä ole lihonutkaan. Opiskelurintamalla on työtä nyt niin paljon, että siitä aiheutuva stressi vaikuttaa jo uneen. Iltaisin on vaikea nukahtaa ja uni on katkonaista. Siihen kyllä vaikuttaa sekin, että poju on ollut aikamoisessa flunssassa ja itse porskutan buranan voimalla tautia vastaan. Ensimmäistä kertaa myös migreeni venyi kolmepäiväiseksi, huh mikä viikko, sanon minä. Mutta kaikesta näköjään selviää. Vähäsen on kyllä huono omatunto siitä, että en jaksa leikkiä ja touhuta pojan kanssa niin paljon kuin haluaisin. Hessu Hopo ja muut sankarit ovat olleet dvd:n täytteenä ihan liikaa. Mutta vajaa kolme kuukautta ja opinnot ovat paketissa!
Vaikka talvi on parhaimmillaan, valon määrän lisääntyminen vie ajatukset jo kohti kevättä. Ja ihana kevät onkin tulossa. Opinnot alkavat olla hyvällä mallilla ja mukavia teatterielämyksiä on edessä. Keväälle osuu myös monen ystäväni syntymäpäivät, kolmen kummilapseni synttärit ja oman pojuni synttärit.
Ja vaikka opinnot vähän rassaavat, olen jo haaveillut lisäopinnoista. Aikuiskoulutustukea (päätöstä odotellessa, toivottavasti työhistoriani riittää täysimääräiseen tukeen koko kevään ajaksi, muuten olen todella lirissä...) kun jää vielä käyttämättä, olisi mahtavaa opiskella jotain ihan muuta. Jotain sellaista, joka ei liity työhöni mitenkään. Pitkäaikainen haaveeni on ollut oppia valokuvausta. Olisi ihan mahtavaa päästä johonkin lukuvuoden mittaiselle kurssille opiskelemaan valokuvauksen perusteita. Siis mistään monen vuoden ammattikorkean tai Taikin (vai mikä Aalto-yliopisto se nyt onkaan) opinnoista en edes haaveile, en ole alaa vaihtamassa. Joku näpsäkkä vuoden opintokokonaisuus. Tai edes kansalaisopiston kurssi! Unelmia pitää olla, vaikka ne sitten vaihtuisivatkin tai jäisivät toteutumatta. Uuden kameran tarvitsen joka tapauksessa, aloitetaan siitä!
maanantai 30. tammikuuta 2012
Neljäs haalari toden sanoo...
Opintoajan niukan budjetin talvihaalaripolitiikka ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan.
Ensin pojulla oli serkulta peritty upouusi Reiman toppis ja kirpparilta löydetyt hyvät henkselihousut. Päiväkodissa ei oltu tyytyväisiä tämän setin vaatimaan pukemisnopeuteen vai sanoisinko pukemishitauteen.
Niinpä äitini osti ystävällisesti muistaakseni Reiman haalarin pojalle. Se oli liian suuri ja jäi kaappiin odottamaan talvea seuraavaa. Haalarin numero kaksi poju sai niin ikään isovanhemmilta, tällä kertaa Tallinnan tuliaisina. Haalari oli liian pieni. Tai oikeastaan puntit olivat liian pitkät, hihat sopivat, mutta olka-haaraväli (vai miksi sitä nyt kutsutaan?) oli niin pieni, että pelkäsin puvun käytön aiheuttavan haarasauman ratkeamisen ja ikävänlaista puristusta pojan kalsarien sisään.
Kolmannen haalarin ostin itse. Puku palveli hyvin kaksi kuukautta ja pysyi jopa niin puhtaana, että sitä ei ehditty kertaakaan edes pestä. Haalarin alaosa on sellaista kurakangasta, samanmoista kuin kurahousuissakin. Hyvällä kelillä poju ulkoili pelkässä haalarissa, mutta loskaisella kurakelillä päälle puettiin kurahousut (Lähinnä siksi, että yöks niin kuraiset kurikset on kätevä riisua ennen pojan autoon istuttamista tarhapäivän jälkeen ja istuin pysyy puhtaana. Kurikset on myös kätevämpi pestä, kuin koko haalari. Vitsit miten muuten inhoan kykkiä kadulla ja riisua niitä märkiä ja hiekkaisia pöksyjä pojan päältä. Ehdottomasti ikävintä on sen kengän alle menevän remmin lipsahtaminen otteesta, jonka myötä oma naama on siinä kurasotkussa. Tarhan ohje siis on, että kurikset viedään kotiin pesuun, eikä siellä tarhassa ole mahdollisuutta niitä pestä. Koko toisen lapsen toivomis/pohtimishaaveet todennäköisesti kaatuvat tähän kurahousuasiaan, siitä kun seuraisi monta vuotta lisää kurahousukakkua...) Ja nyt siis huomasin, että sen kolmannen haalarin kurakangas on repeillyt ja halkeillut joka puolelta lahkeita ja saumoja korjauskelvottomaksi niin, että valkoinen vanukerros sen kun vilkkuu pitkin pukua. Ja sanonko mitä! Kunhan ehdin, laitan tälle kotimaiselle valmistajalle reklamaation asiasta.
Nyt on käytössä siis haalari numero neljä. Se on kiva Jonathanin puku, valmiiksi jo mudanvärinen, kestäisipä se edes tulevan kevättalven, sitten voisi jo siirtyä välikausihaalariin numero yksi.
Ensin pojulla oli serkulta peritty upouusi Reiman toppis ja kirpparilta löydetyt hyvät henkselihousut. Päiväkodissa ei oltu tyytyväisiä tämän setin vaatimaan pukemisnopeuteen vai sanoisinko pukemishitauteen.
Niinpä äitini osti ystävällisesti muistaakseni Reiman haalarin pojalle. Se oli liian suuri ja jäi kaappiin odottamaan talvea seuraavaa. Haalarin numero kaksi poju sai niin ikään isovanhemmilta, tällä kertaa Tallinnan tuliaisina. Haalari oli liian pieni. Tai oikeastaan puntit olivat liian pitkät, hihat sopivat, mutta olka-haaraväli (vai miksi sitä nyt kutsutaan?) oli niin pieni, että pelkäsin puvun käytön aiheuttavan haarasauman ratkeamisen ja ikävänlaista puristusta pojan kalsarien sisään.
Kolmannen haalarin ostin itse. Puku palveli hyvin kaksi kuukautta ja pysyi jopa niin puhtaana, että sitä ei ehditty kertaakaan edes pestä. Haalarin alaosa on sellaista kurakangasta, samanmoista kuin kurahousuissakin. Hyvällä kelillä poju ulkoili pelkässä haalarissa, mutta loskaisella kurakelillä päälle puettiin kurahousut (Lähinnä siksi, että yöks niin kuraiset kurikset on kätevä riisua ennen pojan autoon istuttamista tarhapäivän jälkeen ja istuin pysyy puhtaana. Kurikset on myös kätevämpi pestä, kuin koko haalari. Vitsit miten muuten inhoan kykkiä kadulla ja riisua niitä märkiä ja hiekkaisia pöksyjä pojan päältä. Ehdottomasti ikävintä on sen kengän alle menevän remmin lipsahtaminen otteesta, jonka myötä oma naama on siinä kurasotkussa. Tarhan ohje siis on, että kurikset viedään kotiin pesuun, eikä siellä tarhassa ole mahdollisuutta niitä pestä. Koko toisen lapsen toivomis/pohtimishaaveet todennäköisesti kaatuvat tähän kurahousuasiaan, siitä kun seuraisi monta vuotta lisää kurahousukakkua...) Ja nyt siis huomasin, että sen kolmannen haalarin kurakangas on repeillyt ja halkeillut joka puolelta lahkeita ja saumoja korjauskelvottomaksi niin, että valkoinen vanukerros sen kun vilkkuu pitkin pukua. Ja sanonko mitä! Kunhan ehdin, laitan tälle kotimaiselle valmistajalle reklamaation asiasta.
Nyt on käytössä siis haalari numero neljä. Se on kiva Jonathanin puku, valmiiksi jo mudanvärinen, kestäisipä se edes tulevan kevättalven, sitten voisi jo siirtyä välikausihaalariin numero yksi.
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Talviurheilua
Mikä mahtava viikonloppu! Olen ollut aina enemmän peiton alla pötköttäjä ja teetä lipittävä nautiskelija kuin ulkoilmassa viihtyvä reippailija. Mutta eilen ja tänään on tapahtunut kummia, olemme olleet aamupäivät takapihalla hiihtämässä! Poju sai isovanhemmiltaan uudet hiihtovälineet ja tein takapihallemme kaksi latua. Vaikka asumme kerrostalossa, takapihalta aukeaa puistoalue, lähinnä sellaista peltoa, mutta sinne sai tehtyä mainiot ladut, mitä nyt talventörröttäjät pilkistävät hangen alta. Tänään hiihto oli entistä hauskempaa, sillä seuranamme oli toinen pikkupoika (joka on adoptoitu ihan samasta lastenkodista kuin minunkin pojuni:) äitinsä kanssa ja voi sitä naurun määrää! Mallioppiminen on myös todella tehokasta; eilen poju ei päässyt kaaduttuaan itse ylös, mutta tänään kaverin innostamana nousi reippaasti ihan itse pystyyn!
Eilen olimme päiväunien jälkeen vielä luistelemassa ja se olikin nuorelle miehelle ihan ensimmäinen kerta jäällä. Luistimet jalassa jäntevästä ja sporttisesta pojasta tuntui tulevan ihan makaroonia, mutta hetken harjoittelun jälkeen poju alkoi hoksata luistelun idean. Ihan mahtavaa! Tänään on vielä luistelutreffit toisen ystävän kanssa ja sen jälkeen tullaankin meille pannarille!
Ihan parasta tuossa hiihdossa ja luistelussa on se, että ne ovat asioita, joita voimme puuhailla yhdessä ulkona. En edes haaveile tässä elämäntilanteessa pääseväni yksin ladulle tai lenkille, vaan liikunta on nyt yhdessä lapsen kanssa liikkumista. Pari vuotta kun menee, saan luultavasti hiihtää hiki hatussa pysyäkseni pojun tahdissa!
Kävin kehonkoostumusmittauksessa ja saldo on nyt -2kg ja lihasmassaa on tullut laihtumisesta huolimatta kilo lisää! Uusi mittaus on neljän viikon päästä ja nyt yritän ihan tosissani saada tuloksia siihen mennessä...
Opintovapaan myötä sunnuntain töihinpaluuahdistus on kadonnut! Vaikka työ onkin mielekäs, on silti aina haikeaa lipua viikonlopusta takaisin arkiseen aherrukseen. Toisin on opintovapaalla, tämä tosiaan tuntuu vapaalta, vaikka harjoittelujakso on meneillään ja tekemättömät tehtävät ja lukemattomat kirjat odottavat omassa kasassaan.
Ei muuta kuin hyvää alkavaa viikkoa ja havuja...perkele!
Eilen olimme päiväunien jälkeen vielä luistelemassa ja se olikin nuorelle miehelle ihan ensimmäinen kerta jäällä. Luistimet jalassa jäntevästä ja sporttisesta pojasta tuntui tulevan ihan makaroonia, mutta hetken harjoittelun jälkeen poju alkoi hoksata luistelun idean. Ihan mahtavaa! Tänään on vielä luistelutreffit toisen ystävän kanssa ja sen jälkeen tullaankin meille pannarille!
Ihan parasta tuossa hiihdossa ja luistelussa on se, että ne ovat asioita, joita voimme puuhailla yhdessä ulkona. En edes haaveile tässä elämäntilanteessa pääseväni yksin ladulle tai lenkille, vaan liikunta on nyt yhdessä lapsen kanssa liikkumista. Pari vuotta kun menee, saan luultavasti hiihtää hiki hatussa pysyäkseni pojun tahdissa!
Kävin kehonkoostumusmittauksessa ja saldo on nyt -2kg ja lihasmassaa on tullut laihtumisesta huolimatta kilo lisää! Uusi mittaus on neljän viikon päästä ja nyt yritän ihan tosissani saada tuloksia siihen mennessä...
Opintovapaan myötä sunnuntain töihinpaluuahdistus on kadonnut! Vaikka työ onkin mielekäs, on silti aina haikeaa lipua viikonlopusta takaisin arkiseen aherrukseen. Toisin on opintovapaalla, tämä tosiaan tuntuu vapaalta, vaikka harjoittelujakso on meneillään ja tekemättömät tehtävät ja lukemattomat kirjat odottavat omassa kasassaan.
Ei muuta kuin hyvää alkavaa viikkoa ja havuja...perkele!
lauantai 14. tammikuuta 2012
Opintovapaata ja vieroitusta
Täällä ollaan taas!
Uusi vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin opintojen parissa. Tekemistä riittää niin hurjasti, että jos sitä koko määrää kirjoittamattomia sivuja ja lukemattomia kirjoja ajattelee kerralla, alkaa ahdistaa ja tekisi mieli vain kömpiä peiton alle piiloon. No, yksi asia kerrallaan tai muutamaa ristiin rastiin. Onneksi opiskelu on tavattoman antoisaa. Ja mikä vapaus olla opintovapaalla!
Olen myös aloittanut vieroituksen. Pepsi(max) koukku alkoi olla hallitsemattomissa mittasuhteissa. Pisaraakaan en aio ottaa, ainakaan kotona! Jos en saanut riittävää päiväannosta piristäävää juomaa, alkoi infernaalinen päänsärky. Nyt on meneillään vieroituspäivä kolme. Tänään en ole pisaraakaan ottanut, kahtena ensimmäisenä päivänä vain lasillisen lounaalla, noin niin kuin pehmeäksi laskuksi.
Laihdutusryhmässäkin piipahdin kuukauden tauon jälkeen. Kehonkoostunutmittaus on ensi viikolla. Harmittaa, kun kuukausi sitten en päässyt tuohon mittaukseen ja sen jälkeen tuli repsahdus. Jos nyt ollaan myönteisiä, vanhastaan olisin repsahduksen myötä lihonnut kaiken takaisin ja vielä yhden kilon päälle. Nyt on kuitenkin miinusta vielä kaksi kiloa. Ei paljon, mutta kuitenkin. Hiljaa hyvä tulee.
Vielä pitäisi uskaltautua tapaamaan tuohon laihdutuspakettiin kuuluva personaltrainer. Kynnys mennä salille tai jonnekin ohjatulle tunnille on melkoinen. Se kynnys pitäisi nyt vain voittaa, sillä liikunta olisi enemmän kuin suotavaa tässä projektissa ja erityisesti jaksamisen kannalta.
Tänään olimme pojun kanssa reippaita ja olimme kävelyllä. Hyvin ravittuina ja levänneinä jaksamme molemmat talsia muutaman kilometrin hyvillä mielin ;)
Uusi vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin opintojen parissa. Tekemistä riittää niin hurjasti, että jos sitä koko määrää kirjoittamattomia sivuja ja lukemattomia kirjoja ajattelee kerralla, alkaa ahdistaa ja tekisi mieli vain kömpiä peiton alle piiloon. No, yksi asia kerrallaan tai muutamaa ristiin rastiin. Onneksi opiskelu on tavattoman antoisaa. Ja mikä vapaus olla opintovapaalla!
Olen myös aloittanut vieroituksen. Pepsi(max) koukku alkoi olla hallitsemattomissa mittasuhteissa. Pisaraakaan en aio ottaa, ainakaan kotona! Jos en saanut riittävää päiväannosta piristäävää juomaa, alkoi infernaalinen päänsärky. Nyt on meneillään vieroituspäivä kolme. Tänään en ole pisaraakaan ottanut, kahtena ensimmäisenä päivänä vain lasillisen lounaalla, noin niin kuin pehmeäksi laskuksi.
Laihdutusryhmässäkin piipahdin kuukauden tauon jälkeen. Kehonkoostunutmittaus on ensi viikolla. Harmittaa, kun kuukausi sitten en päässyt tuohon mittaukseen ja sen jälkeen tuli repsahdus. Jos nyt ollaan myönteisiä, vanhastaan olisin repsahduksen myötä lihonnut kaiken takaisin ja vielä yhden kilon päälle. Nyt on kuitenkin miinusta vielä kaksi kiloa. Ei paljon, mutta kuitenkin. Hiljaa hyvä tulee.
Vielä pitäisi uskaltautua tapaamaan tuohon laihdutuspakettiin kuuluva personaltrainer. Kynnys mennä salille tai jonnekin ohjatulle tunnille on melkoinen. Se kynnys pitäisi nyt vain voittaa, sillä liikunta olisi enemmän kuin suotavaa tässä projektissa ja erityisesti jaksamisen kannalta.
Tänään olimme pojun kanssa reippaita ja olimme kävelyllä. Hyvin ravittuina ja levänneinä jaksamme molemmat talsia muutaman kilometrin hyvillä mielin ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)