(Totaali)yksinhuoltajuudesta

Juttelin päiväkodin vanhempainillassa toisen äidin kanssa, jolla on mies ja pari lasta. Kun tämä mukava äiti ymmärsi minun olevan totaaliyksinhuoltaja (mikä tuli ilmi siinä, että hän vähän häpeillen selitti miehensä puuttumista tilaisuudesta, koska tämä oli jossakin työmatkalla ja minä sitten "lohduttelin" että yksin olen minäkin, tosin eri syystä), oli hänen kommenttinsa "on varmaan rankkaa, on varmaan TOSI rankkaa". No ei muuten ole!

On ikävää, että yksinhuoltajuudesta syntyvä mielikuva on useimmiten negatiivinen. Yksinhuoltajuus on rankkaa, köyhää, väsymystä, elämistä tukiviidakossa, petturimiehiä tai hulttiomiehiä, kaikki ex-sellaisia, elämistä jossakin vuokrakasarmilla huonomaisessa kaupunginosassa, huonosti käyttäytyviä ja huonosti puettuja lapsia, vesisadetta, yhtä kaamosta ja EU:n ruokakasseja. (Jossain vähemmän tieteellisessä gallupissa oli kysytty ihmisiltä sitä, mitä heille tulee mieleen sanasta yksinhuoltaja ja ne mielikuvat olivat juuri tuota, mitä edellä kirjoitin.)

On totta, että totaaliyksinhuoltaja joutuu sumplimaan lapsenhoitoa päästäkseen edes joskus johonkin ilman lasta, mutta ei se rankkaa ole, se on järjestelykysymys. Ja sekin on joskus vain nieltävä, että menot jää menemättä, jos lapsenvahtia ei ole. Rahaa ei ole liikaa, mutta se riittää perusjuttuihin. Väsymys johtuu lähinnä siitä, että roikkuu iltaisin netissä liian pitkään, kirjoittelemassa vaikka blogia. Tuet ovat tasan lapsilisä ja Kelan maksama minimi elatustuki 142,86 €/kk (jolla paikkaa ihan mainiosti puuttuvan puolison tulot....no ei tietenkään paikkaa, mutta se on pieni hinta siitä, että on saanut perheen ja ihanan lapsen). Ei ole exiä vuorottelemassa lapsen hoidossa, koska on hankkinut lapsen itsellisenä naisena. Lapsi on kivasti puettu (vaikkei saakaan niitä äidin kuolaamia POPin ihanuuksia kuin joulupukilta) ja käyttäytyy, no käyttäytyy! Vettä nyt sataa sentään tasapuolisesti kaikille!

On tietysti aivan eri asia jäädä yksinhuoltajaksi ja jäädä yksin kun on raskaana, kuin saada lapsi joko adoptoimalla tai keinohedelmöityksellä itsellisenä naisena. Jos toivoo lasta adoption kautta, joutuu käymään läpi vuoden mittaisen neuvonnan, jossa puntaroidaan motiivia ja valmiuksia vanhemmuuteen. Myös hedelmöityshoidot edellyttävät psykologin tapaamista. Molemmissa tapauksissa pitää saada asiantuntijataholta lupa saada lapsi ja jatkaa prosessia. Tavallisissa lapsentekopuuhissa ei paljon lupia kysellä viranomaisilta! Tästä syystä yksinhuoltajuus ja sen mukanaan tuomat tunteet ja haasteet varmasti näyttäytyvät erilaisina eri syystä yksinhuoltajuuteen päätyneille. Jos toive lapsesta syntyy parisuhteessa, ei pariskuntien tarvitse edes pohtia, selviääkö elämästä lapsen kanssa myös yksin. Ei ole itselliseen vanhemmuuteen verrattavaa tarvetta pohtia omia voimavaroja, tukiverkostoa ja taloutta.

Kävin muutama vuosi sitten yksinhuoltajien tapaamisessa kerran. Olin joukon ainoa, joka oli saanut lapsensa tieten tahtoen yksin. En oikein pystynyt samaistumaan niihin muihin äiteihin, joilla oli takanaan kipeitä eroja, ikäviä tilanteita exien kanssa, riitoja tapaamista ja elatustuista ja väsymystä yksinäisestä arjen pyörittämisestä. Minä olen valinnut tämän tien, he olivat joutuneet yksinhuoltajan rooliin tahtomattaan. Siinä on suuri ero. Toivoa jotakin tai joutua tilanteeseen pakon edessä.

Elämästä ja tilanteista ei koskaan tiedä, mutta ainakaan tämän yksinhuoltajan elämä ei ole mitenkään rankkaa, ainakaan nyt. Päinvastoin! Haaveilen toisesta lapsesta. Puntarissa on paljon pohdittavaa ja saa nähdä, mitä käänteitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Niin kauan kuin puntarini näyttää näitä lukemia, ajatuskin raskaudesta ja sen mukanaan tuomista kiloista on mahdoton ajatus. Joten laihtua pitää ja paljon, mutta tällä vauhdilla saan vaihdevuodet ennen kuin olen tavoitepainossa...