Lapsestani alkaa tulla joku.
Paidassa pitää olla suuri kuvio edessä. Ennen riitti, että laittoi aamuisin vaateradan lattialle. Mitkään äidin mielestä ihanat printtikuosit, mitä näitä nyt on, meandi, Nosh organigs, Polarn o. pyret, eivät enää käy.
Lähtöpusut äidille isompien poikien seurassa on so last season. Ennen samainen kaveri ehdotti ryhmähalia.
Keuliminen kiinnostaa. Todella (pelottavan) paljon.
Televisiosta tulee jotain rallia. Poika saa inspiraation ja kantaa tussit ja paperit olohuoneeseen. (Minä huolehdin tietysti piirustusalustan, ettei tussit jätä jälkiä olohuoneen pöytään...) Hetken päästä paperiin on syntynyt Espanjan lippu ja jotain autoihin liittyviä merkkejä. Sitten kuuluu kysymys: "Miten Espanja kirjoiteteaan?" Ennen piirtäminen ei kiinnostanut ollenkaan. Eikä kirjoittaminen. Nyt poika lukee ja kirjoittaa lyhyitä ja helppoja sanoja.
Dinosaurusten rinnalle on herännyt kiinnostus valtioiden lippuihin, muumioihin ja sarkofageihin.
Rummut. Ne pitäisi saada. Olen luvannut ne sinne unelmien kotiimme, jota yhä etsimme.
Kirosanat kiinnostavat. "Äiti, kuinka monta kirosanaa tiedät?", "Äiti, tiedäksä mikä on Jaskan sukunimi?"
Totteleminen. Se todella hämmentää äitiä kaikkien uhmavuosien jälkeen.
Äänikirjoja, useimmiten Muumipeikko ja pyrstötähti, kuunnellaan paljon. Samalla selaillaan kirjoja tai piirretään. Tai sitten soitetaan Hevisaurusta.
Kivikokoelma terassin kaiteella kasvaa kasvamistaan.
"Sitten kun menet naimisiin, istun siinä teidän keskellä." Kun kysyn, että missä keskellä, saan vastaukseksi "No että niissä vaunuissa tietenkin." En ole menossa naimisiin, enkä ainakaan millään vaunukyydillä, mutta pojalleni on vihdoin valjennut se tosiasia, että äiti ja poika eivät voi avioitua.
Mielenkiintoinen on 5-vuotiaan pojan maailma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti