Välillä on niin vaikea olla aikuinen.
Kun lapsi vinkuu ja vankuu, on niin helppo heittäytyä samalle aaltopituudelle.
Kun on väsynyt, äreä ja migreenissä tai ottaa muuten vain aivoon ihan kaikki, tulee lapselle puhuttua sillä äänensävyllä, jolla meidän perheessä ei puhuta aikuisille, eikä kenellekään!
Välillä on vaikea pitää suu kiinni. Sitten perästä kuuluu, kuinka poika puhuu suutuksissaan minun sanoillani ja äänenpainoillani kavereilleen...
Kun on jotain luvannut (useimmiten uhannut), siitä pitäisi pitää kiinni. Muuten lahjonta-uhkaus-kiristys-metodilla ei ole merkitystä.
Tätini kertoi jotain, joka teki vaikutuksen, kaikessa viisaudessaan ja aikuisuudessaan. Olipa kerran ollut eteinen täynnä kenkiä, oman pojan ja tämän kavereiden kenkiä. Huiskin haiskin olevia kenkiä oli ollut niin paljon, että niiden yli päästäkseen oli pitänyt harpata. Pojan isän otsasuoni oli jo alkanut pullistua ja huuto pojalle kenkien siivoamiseksi melkein kaikui jo ilmoille, kunnes tätini oli tokaissut: "Onpa kiva, että meidän pojallamme on näin paljon kavereita!".
Vielä on muutama vuosi aikaa kasvaa aikuisena, kunnes meidän eteisemme on toivottavasti täynnä kenkiä. Kunpa silloin muistaisin hypätä iloisena kenkien yli (ja järjestellä ne itse kauniisiin riveihin) ja mennä tekemään pannukakkua koko joukolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti