Uusi alku

Maalaiseloa on takana kuukauden verran. Kertaakaan en ole muuttoa katunut, mutta vanhan kotikaupungin vipinää (lähinnä neljän seinän sisältä tarkasteltuna...) on ollut ikävä ja erityisesti ystäviä. Mutta onneksi ystävät kaupungista ovat löytäneet myös tänne maalle ja tietysti me huristelemme ainakin kerran kuussa viikonlopun viettoon vanhoille kulmille. Uusi työ on haastavaa ja mielenkiintoista ja uudet työkaverit vaikuttavat mukavilta. Työmatkalla ajelen halki kauniiden viljapeltojen ja nautin siitä 15 minuutista omaa aikaa, jonka matkan ajaminen vie.

Asumme nyt väliaikaisesti vuokralla asunnossa, jollaista en ehkä itse ostaisi. Ihmeellistä kyllä, sitä mukaa kun omat tavarat ja taulut löytävät paikkansa, tulee tästä uudestakin kodista omanlainen. Ennen muuttoa tuntui hirmu haikealta luopua kodista, joka oli remontoitu omannäköiseksi. Eräs ystävä sanoi viisaasti, että "ei seiniin kannata rakastua, omat tavarat ja huonekalut tekevät kodin". Ja se on kyllä ihan totta. Se mitä nykyiseen verrattuna kaipaan, on vanhan kodin tilavat huoneet. Poikani huone muistutti kooltaan vähän liioitellusti koululuokkaa ja nykyisen uudehkon rivarikotimme about kymmenen neliön makuuhuoneet tuntuvat pieniltä. Vieras/työhuonetta kaipaan myös ja sen puuttuessa olenkin luopunut vanhoista huonekaluista: sohva serkulle, vanha senkki vanhempien luokse ja iso ruokapöytä kirpparille.

Mutta muuton perimmäinen syy, asettuminen lähemmäksi vanhempiani, on tuonut jo nyt paljon hyvää mukanaan. Lastenhoito järjestyy nyt paljon, paljon helpommin. Lisäksi on mukavaa, kun vanhemmat piipahtelevat meillä kauppareissuilla ja matkalla mökille. Eilenkin isäni tuli mukanaan vastaleivotut karjalanpiirakat! Ja minä pääsin tunnin kävelylle samalla, kun pappa ja poikani touhusivat pihalla. Ja miten kivaa oli syödä yhdessä iltapaa, niitä karjalanpiirakoita ja munavoita, kun seurana oli toinenkin aikuinen. Tällaiset pienet piipahtelut eivät olleet arkipäiväämme kaupungissa asuessa. Välimatkaa oli liikaa hetken visiitin tai muutaman tunnin vierailun vuoksi, ainakin työpäivän päätteeksi. Myös omat menoni, vaikkapa vanhaan kotikaupunkiin, onnistuvat paljon helpommin. Huomennakin vien pojun mummolaan siksi aikaa, kun menen tekemään vuokrasopimusta vanhasta kodistani ja treffaan samalla opiskelukavereitani.

Kaikesta hyvästä huolimatta elokuu oli aikaimoisen stressaava kuukausi, lähinnä taloudelliseti. Onneksi olen nyt saanut vuokralaiset asuntooni ja voin huokaista (toivottavasti) helpotuksesta ja maksaa vain yhtä asuntoa kerrallaan. Yhden ihmisen tuloilla kahden asunnon maksaminen, toisesta vuokraa, toisesta lainanhoitokulut ja vastike, on aika haasteellista. Koskaan minulla ei ole ollut rahaa mitenkään paljoa, mutta toisaalta koskaan en ole siitä myöskään kummoisemmin ottanut stressiä. Mutta kun tilanne on oikeasti sellainen, että sentit tahtovat loppua, tulee rahasta ihan liian merkittävä asia. Ja sen asian seurauksena aamuyön pimeät hetket olivat ikävästi seurana, pinna kireällä ja väsymys melkoinen. Heti, kun asia ratkesi, harteilta putosi melkoinen taakka. Nyt vain toivon, että vuokralaisen kanssa sujuisi hyvin, jotta en kohta taas maksele kahta kotia yhtä aikaa.

Uusi on ollut alku myös pojalleni. Poju sopeutui muuttoon käsittämättömän hyvin, rivarin mammat ja papat moikataan pyöräilyn lomassa päivittäin, uusi päiväkoti kavereineen on kiva paikka ja mikä parasta, mökille on vartin ajomatka.

Maalaiselämästä, siitä saa kokonaisen uuden postauksen sitten joskus, mutta sen voin kertoa, että olin unohtanut millä menopelillä täällä kylillä alaikäiset kulkevat: traktorilla, milläs muullakaan!