maanantai 11. tammikuuta 2016

Ei menny niinku Strömsössä

Puolitoista vuotta sitten ostin talon, oman kodin. Vihdoin, oman kodin myötä tuntui, että tämä pieni paikkakunta alkoi tuntua omalta, sellaiselta, jonne poikani voisi juurtua. Ja niin kävikin. Poika löysi naapurustosta mitä mukavimmat kaverit ja kesäloman pojat viilettivät pitkin pihoja ja hiekkateitä roolileikeissään. Idylli olisi täydellinen, jos vain syreenit kukkisivat pihalla. Syksyllä alkaisi koulu. Elämä mallillaan.

Sitten yksi asia johti toiseen ja niin edelleen. Ensin kävi homekoira, sitten terveystarkastaja. Sitten tulikin postia, jonka mukaan kodistamme otetusta materiaalinäytteestä löytyi asumisterveyden rajat ylittävä määrä mikrobikasvustoa. Paperissa vilisi erilaisia homeiden nimiä ja tietoa niiden toksisuudesta. 

Tästä kaikesta seurasi muutto pieneen kaksioon. 

Tästä seurasi ihan kaiken irtaimen, tavaran, vaatteen, astian, lelun, kirjan, korun, puhelimen laturin, television, legoukkelin, shampoopullon, sähköhammasharjan, lasilyhdyn, tuolin ja cd-levyn puhdistaminen. Vaatteet pestiin kerran tai kahdesti vähintään 60 asteessa. Huonekalut pestiin kloriitilla ja pesuaineella, astiat ja lelut tiskattiin. Ja tämä kaikki tehtiin niin, että väliaikaiseen kotiin ei tuotu ainoatakaan tavaraa ilman pesua tai puhdistusta. Ja vielä kaiken tämän jälkeen osasta tavaroita on luovuttu, sillä homeen haju ei ole lähtenyt ja tavara aiheuttaa oireita. Parin yön jälkeen kannoin kirjakaapin parvekkeelle, laitoin pois myös imurin ja mikroaaltouunin. Kaikista niistä saan oireita. Sähkölaitteet ja niihin jäävä pöly ja sen mukana leijailevat homeitiöt ovat keuhkoilleni kuin myrkkyä. Sähköhammasharjat, pojan pelikonsoli, dvd-soitin, tietokone, hiustenkuivain ja cd-soitin ovat vielä liipaisimen alla.

Tästä kaikiesta seurasi myös se, että uusi sohva, nojatuolit, kaikki patjat, pehmolelut, tyynyt menivät jätteeksi, samoin iso kasa pojan leluja, joista haju ei lähtenyt. Kaikki jauhotpussit, muropaketit, maustepussit, suolapurkki, teet, samoin.

Se parvekkeelle kannettu kirjakaappi oli tyhjä, sillä valokuva-albumeita ja kirjoja ei voida tuoda enää kotiini. Paitsi, että valokuvat ajattelin laittaa tiiviiseen, kannelliseen muovilaatikkoon. Kuvia voisi katsella kesällä ulkona. 

Pian on edessä selvittely, kuka maksaa ja mitä, missä vika ja voiko korjata ja millä hintaa. Toivon vain, ettei menisi riidaksi. Että remontti voisi alkaa pian ja että voisimme muuttaa terveeseen, korjattuun kotiin ennen kesää. 

Ilman vanhempiani ja ystäviäni en olisi selvinnyt, Perheeni on pessyt kymmeniä koneellisia pyykkiä, samoin ystävät. Muutama ystäväni antoi joulun alla aikaansa ja auttoi väliaikaisen kodin siivouksessa. Ihana ystäväni jäi ensimmäisenä yönä henkiseksi tueksi. 

Kaiken tämän keskellä päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuuden tunne. En ole yksin, minulla on perhe ja ystävät. Ja tavara on vain tavaraa. Mitä tyhjempiä kaapit ovat, sitä helpompi on oikeastaan hengittää. 

Kunpa tämä tarina saisi vielä onnellisen lopun.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti