Voihan gifflar sentään

Jos ihminen syö päivässä pussillisen gifflar-pullia, olkoonkin minikorvapuusteja, voi olla, että hän ei laihdu.

Olen ollut nyt kaksi kuukautta ilman karkkia. Enää en edes haaveile makeisista. Se puoli tätä projektia on siis hallinnassa. Mikään muu ei sitten olekaan. Tämänpäiväisen gifflar-rietastelun jälkimainingeissa, vatsa kipeänä ja turvoksissa sekä yksi 1,5 litran pepsi max tyhjennettynä, on aika seuraavan askeleen.

Syyskuun ensimmäisestä päivästä aloitan pullien, keksien ynnämuiden karttamisen. Tämä pyrkimys koskee lähinnä kaupasta kaksin käsin kannettuja pullakeksiosaston tuotteita. Sallittujen listalla pysyy toistaiseksi jäätelö sekä joskus ja jouluna itseleivotut herkut. Työpaikalla herkkuja saa ottaa max kerran päivässä, ei joka jessuksen tauolla. Ei siis mitään totaalikieltäytymistä, mutta sen verran herkuttelun eteen nyt pitää nähdä vaivaa, että kaupasta ostetut eivät herkkulistalle kuulu. Että oppisi herkuttelemaan hillitysti ja ihmiksi.

Syyskuu, tervetuloa!

Paluu arkeen

Syksy tekee tuloaan ja elokuun lämpimät tuulet saavat kyytiä viileiltä aamuilta. Elämä pyörii taas työn, päiväkodin ja kodin ympärillä. Kiirettä ja vilskettä päivisin, lyhyitä iltoja ja ihanan leppoisia viikonloppuja. Ja pian alkavat opiskelutkin. Elämä on juuri nyt niin täyttä ja mielenkiintoista, että en ota edes painetta painonpudotuksesta, vaikka syytä olisikin. Mutta viikkopunnitukset saavat nyt jäädä. Elämässä on nyt menossa niin paljon muita sivujuonteita, että punnitsen itseni kerran pari kuussa ja raportoin aina kun raportoitavaa on. En edes yritä mitään kilo per viikko laihdutusta, vaan tavoitteeni on laihtua suunnilleen 10 kiloa huhtikuuhun mennessä. Se tekee vajaat 300g viikossa. Sen jälkeen on vielä kosolti matkaa alkuperäiseen tavoitteeseeni, mutta tehdään sitten uudet aikataulut ja tavoitteet aikanaan.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun paino ei hallitse minua. Olen paksu, mutta minussa on niin paljon muutakin. Ihana perhe, ystävät, opiskelut, tämä hetki ja kaikki tulevaisuuden suunnitelmat. Minä en ole yhtä kuin painoni, vaan olen painoni verran koko joukon myös muita asioita! 

Kirpparilla kuultua

Olin kirpparilla myymässä. Meillä on pojan kanssa molemmilla käynyt ajan mittaan vaatteet pieniksi. Kirpparilla kauppa sujui ja eräs tuleva isoäiti bongasi rekistäni pari tunikaa ja huikkasi erittäin raskaana olevalle tyttärelleen, että täällä on näitä äitiyspaitoja... Ehdin jo lähes kommentoida ja selventää, että eivät ne ole äitiysvaatteita, kunnes tajusin, että tunika koossa 42-44 näyttää kyllä aivan raskausajan vetimeltä...

Punnitustuloksia tulossa laihoin tuloksin alkuviikosta.

Äiti on pehmee ja muita juttuja

Olimme viikonloppuna mökillä. Nukuimme siellä levitettävässä puusohvassa, mikä nitisee ja natisee niin, että naapuriin kuuluu. Tai siltä se ainakin tuntui. Iltasadun ja tuutulaulujen jälkeen kierin sängystä pois, nitinän ja natinan säestämänä. Poikaseni totesi: " Äiti on liian painava tähän sänkyyn. Pian se varmaan räjähtää."

Tänään sain pojalta lukuisia halauksia ruokaa laittaessani. Poika kiersi kädet ympärilleni ja sanoi: "Äiti on pehmee."

Ennen ruokaa pelasimme Choko- peliä. Olen muuten huono leikkimään näitä "sitten tää sanois näin ja menis tänne" leikkejä ja ihan muitakin leikkejä. Mutta lautapelit, lukeminen ja askartelu- ja värityshommat, niitä tykkään puuhata lapsen kanssa. Mutta siis puhelimeni soi kesken pelin, vääntäydyin ylös lastenhuoneen lattialta ja kävelin rivakasti eteiseen. Kun olin vastannut, ystäväni kysyi olenko lenkillä, kun olen niin hengästynyt...

Kaiken tämän huomioiden, projekti jatkuu...

Tabu

Olen seurannut Lapsenkengissä- blogia jonkin aikaa. Luin uusinta Meidän perhe- lehteä ja huomasin "tutut" kasvot lehden sivuilla. Laura kertoo rohkean avoimesti omasta väsymyksestään, vähän liian tiukasta otteesta lapsen käsivarresta ja riuskaotteisesta pukemisesta. Laura kertoo, että "oli todella vaikea myöntää, että olen kaukana täydellisyydestä ja mokannut näin pahasti". 


Äidin väsymys yhdistettynä lapsen hoitamiseen yksin ei ole helppoa. Vaikka ei olisi väsynytkään, lapsen hoitaminen yksin  ei ole siltikään helppoa. Lapsen hoitaminen ei ole helppoa parisuhteessakaan. On vaikea puhua tunteista, joista ei puhuta. Ei hiekkalaatikolla, ei perhekerhoissa eikä välttämättä edes ystävien kanssa. On vaikea puhua jostain, joka on tabu. Kiellettyä ja vaiettua, sellaista josta ollaan hiljaa ja puhutaan vasta sitten, kun ollaan niin pohjalla, että ei ole enää muuta vaihtoehtoa.

Ennen äidiksi tuloa tiesin lastenkasvatuksesta ja -hoitamisesta paljon. Olin opiskellut, lukenut, katsonut supernannyt ja hoitanut tuttujen lapsia. Ja silti en tiennyt, mitä aggressioita oman lapsen kiukku ja uhma voi minussa aiheuttaa. Ennen lasta en ollut koskaan joutunut vihastumaan ja menettämään malttiani. Olin voinut vähän närkästyä vaikka jostain yhteiskunnallisesta tai poliittisesta asiasta, mutta vihastunut ja suuttunut, en koskaan. Siinä sitten opettelimme rinnan lapseni kanssa mielen malttia ja hallintaa, ja sitä, että tinttaroimalla ei tahtoaan saa läpi, ei kumpikaan meistä. Pahinta mitä tein, oli se, kun heitin suutuspäissäni avaimet seinään, huudon säestämänä. Pari vuotias uhmis katsoi vieressä, että mikäs äidille tuli. Lopulta selviydyin avautumalla neuvolan tsykoloogille muutamasti ja hyväksymällä sen tosiasian, että en olekaan niin viilipytty ja tunteensa hallinnassa pitävä äiti kuin luulin olevani.

Jäikö lapselleni traumoja äidin avainepisodista? En usko. Mutta äidille jäi epätäydellisen äidin trauma. Aina puhutaan siitä, mitä traumoja kukin on lapsuudestaan saanut. Ennemmin voitaisiin puhua siitä, minkä trauman äitiys jättää naiseen.

Uhmat ovat enimmäkseen menneitä, mutta oli aikoja, jolloin poju tuli äidin makuuhuoneen ovelle kysymään joko äiti on rauhoittunut. Kun tunsin, että alkaa kuppi tulla täyteen, poistuin tilanteesta, heittäydyin pitkäkseni sängylle ja hengittelin syvään muutaman kerran. Ja yks kaks me molemmat olimme rauhoittuneet. Se on sitä aggression hallintaa se!


Ps. Haluan lopuksi vielä korostaa, (ennen kuin joku uhkaa lastensuojelulla) että aggressiolla tarkoitan Wikipedian sanoin seuraavaa: Aggressio on tunne ja taipumus ja eri asia kuin väkivalta. Ja siis huomio, en ole taipuvainen aggressioon!! Mutta olin taipuvainen menemään mukaan lapsen aggressioon, kunnes opin pitämään omat tunteeni erillään lapsen raivoamisesta. Ei mennyt supernannyjen katsominen sitten kuitenkaan ihan hukkaan.

6. viikko

5.8.
paino      -400g (yhteensä -1,6 kg, 23,4 kg jäljellä)
vyötärö   Ei tietoa, kotijoukkojen kadottama mittanauha karkuteillä
BMI        31,3 (merkittävä lihavuus)


No niin, nyt pärähtää 6. viikko käyntiin. Edistyminen on niin hidasta, että hävettää. Että piti oikein blogi perustaa tätä projektia varten. Laskin painoindeksin täällä ja sivusto ehdottaa, että jakaisin löytöni ihan Facebookissa. Onneksi sivulla on lohduttava teksti:

On hyvä pitää mielessä, että saamastasi painoindeksistä ei pidä vetää turhan hätiköityjä päätöksiä laihuuden tai lihavuuden suhteen.

Hätiköityä tai ei, laardia saisi lähteä ja paljon.

Pikkujoulujen aikaan

Olen vihdoin ymmärtänyt, että tämä painonpudotushomma tulee viemään aikaa. Paljon aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että voin hyväksyä hitaamman tahdin pudottaa massaani. En pysty, enkä halua kieltäytyä kaikesta hyvästä. Haluan rajoittaa syömisellä elämääni vain vähän ja edetä pienin askelin. Niin pienin, että kun jonain päivänä lopetan projektin ja siirryn painonhallintaan, se onnistuu ilman pelkoa välittömästä lihomisesta vanhoihin lukemiin. Jos olen vuoden päästä laihtunut 10 kiloa, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Asiasta ihan toiseen. Olen tehnyt tänään jotain sellaista, joka on ihan luonteeni vastaista. Olen ollut joululahjaostoksilla! Minulla on neljä kummilasta ja kahdelle löytyi kirjakaupasta kivat kirjat lahjaksi. Ensi viikolla jatkan lahjakierrosta. Päätin, että tänä vuonna ei tule paniikkia. Inhoan tungosta ja sen välttäminen joulun aikaan on lähes mahdotonta kaupoissa. Ja sitäpaitsi, tiedän, että olen joulun aikaan ihan pee aa näiden opiskelukuvioiden takia, joten on yksi murhe vähemmän.

Paitsi että, pieni väliaikainen rahattomuus on aika pieni murhe. Luin jostain, että jos ihmisen ainoa murhe on raha-asiat, ovat asiat silloin oikeastaan aika hyvin. Ja se on totta. Minulla on ihana poika, perhe ja ystävät. Vakituinen ja mieluisa työ, oma kaunis koti, välttämätön (paha) auto ja ennen kaikkea, olen terve. Ja lapseni on terve. Lisäksi pääsin opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa minua. Olen monella tapaa etuoikeutettu. Yritän muistaa tämän pikkujoulujen aikaan, kun ei ole varaa lähteä pippaloimaan!

Ja vaikka nyt muka olen hyväksynyt, että laihdutusprojekti vie aikaa, olisi hemmetin kiva olla aikas paljon hoikempi pikkujoulujen aikaan!

Kirpparilla

Kiertelin tänään kolmella kirpparilla, etsiskellen lapselleni vaatteita. Voi, miten loosit olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia tyttöjen vaatteita. Poikien vaatteita löytyi vain sieltä täältä ja en löytänyt ainoatakaan kivaa kotiin viemisiksi. Poju jäi siis ilman, mutta minä löysin kivan, aavistuksen Afrikkahenkisen sifonkitunikan. Se näyttää kivalta vaaleiden farkkujen kanssa ja mikä parasta, se on täysin sopivan kokoinen. Vaatekaapista löytyy useampikin ostos tavoitevaatteita...

Opiskelut alkavat ensi kuussa. Tilipussin keventyessä on pakko karsia kulutusta. Olen päättänyt ostaa meidän molempien vaatteet pääosin kirppareilta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Uudet talvitakit ostan meille varmaankin uutena, ellei jotakin sopivaa kävele vastaan. Ja farkut itselle. Pojulle ostan myös joitain uusia vaatteita, sillä pojille on niin vaikea löytää siistejä ja kauniita vaatteita käytettynä. Huutonetit ja vastaavat eivät ole minun juttu, tykkään nähdä vaatteen livenä. Vaatteen koko ja muoto voivat muuttua useiden pesujen aikana, joten haluan tsekata tuotteen ennen ostopäätöstä. Netissä on myös usein myynnissä vaatepaketteja ja harvoin niissä kaikki miellyttää omaa silmää tai tulee tarpeeseen, siksi en oikein ole niistä innostunut.

Olen sen verran kookas, että kirpparilta on vaikea löytää sopivan kokoisia vaatteita itselle. Kun saavutan koon 38-40, muuttuu tämäkin asia!

Laihdutuksesta sen verran, että vaikeaa on! Oikeasti laihdutus on helppoa, puhdasta matematiikkaa. Pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Mutta käytäntö on jotain ihan muuta. Sokeririippuvuudesta on vaikea päästä irti, jäätelöt suorastaan pomppaavat ostoskoriin, karkkien sentään jäädessä hyllyyn. Ja iltasyöminen, siinä vasta murheenkryyni. Poju nukkuu, kello ei ole yhdeksääkään ja mieli tekee sitä sun tätä. Vanhassa elämässä olisin piipahtanut kioskilla hakemassa setin sipsiä, suklaata ja siideriä. Onneksi tuo ei enää onnistu.

Eteenpäin!