Äitien neuvot

Äideillä on tapana neuvoa. Ihan ohimennen ja sillä tavalla kainon huomaamattomasti, muka.

Neuvomisen voi yrittäää verhota omiin hyviksi havaittuihin kokemuksiin.
Äiti: "En halua neuvoa, mutta itse olen aina tehnyt niin, että..." 
Tyttären ei kannata kommentoida, sillä tähän saa äidiltä useimmiten marttyyrissävytteisen vastauksen: "No minä vain halusin neuvoa."

Neuvominen voi olla sivusta heitetty kommentti, jonka tarkoitus on kuulostaa huolettomalta huomiolta ja ei-neuvovalta ohjeelta, koska neuvonannossa käytetään konditionaalimuotoa. Tilanne: Leivottaessa vaahdotettavat muna ja sokeri valuvat yli kulhon reunojen. Leipoja havaitsee välittömästi kulhon koon olleen virhearvio.
Äiti: "Olisi varmaan kannattanut ottaa isompi kulho!"
Tytär: "Ihanko totta, eipä tullut mieleenkään. "

Neuvot voivat olla puhtaasti "äitikortilla" perusteltuja.
Äiti: "Se nyt vaan on niin, äitinä tiedän sen."

Neuvot voivat olla myös suoria toimintaohjeita. Ystäväni äiti ohjeisti lähes nelikymppistä tytärtään ulkomaanreissua varten, tyttären ihon palamisen pelko mielessään:
Äiti: "Muista pysytellä räystäiden alla, ettet pala!"
Tytär: "Voi saa***na!"

Aikuisena olemisen sietämätön vaikeus

Välillä on niin vaikea olla aikuinen.

Kun lapsi vinkuu ja vankuu, on niin helppo heittäytyä samalle aaltopituudelle.

Kun on väsynyt, äreä ja migreenissä tai ottaa muuten vain aivoon ihan kaikki, tulee lapselle puhuttua sillä äänensävyllä, jolla meidän perheessä ei puhuta aikuisille, eikä kenellekään!

Välillä on vaikea pitää suu kiinni. Sitten perästä kuuluu, kuinka poika puhuu suutuksissaan minun sanoillani ja äänenpainoillani kavereilleen...

Kun on jotain luvannut (useimmiten uhannut), siitä pitäisi pitää kiinni. Muuten lahjonta-uhkaus-kiristys-metodilla ei ole merkitystä.

Tätini kertoi jotain, joka teki vaikutuksen, kaikessa viisaudessaan ja aikuisuudessaan. Olipa kerran ollut eteinen täynnä kenkiä, oman pojan ja tämän kavereiden kenkiä. Huiskin haiskin olevia kenkiä oli ollut niin paljon, että niiden yli päästäkseen oli pitänyt harpata. Pojan isän otsasuoni oli jo alkanut pullistua ja huuto pojalle kenkien siivoamiseksi melkein kaikui jo ilmoille, kunnes tätini oli tokaissut: "Onpa kiva, että meidän pojallamme on näin paljon kavereita!".

Vielä on muutama vuosi aikaa kasvaa aikuisena, kunnes meidän eteisemme on toivottavasti täynnä kenkiä. Kunpa silloin muistaisin hypätä iloisena kenkien yli (ja järjestellä ne itse kauniisiin riveihin)  ja mennä tekemään pannukakkua koko joukolle.

Pojan elämää

Lapsestani alkaa tulla joku.

Paidassa pitää olla suuri kuvio edessä. Ennen riitti, että laittoi aamuisin vaateradan lattialle. Mitkään äidin mielestä ihanat printtikuosit, mitä näitä nyt on, meandi, Nosh organigs, Polarn o. pyret, eivät enää käy.

Lähtöpusut äidille isompien poikien seurassa on so last season. Ennen samainen kaveri ehdotti ryhmähalia.

Keuliminen kiinnostaa. Todella (pelottavan) paljon.

Televisiosta tulee jotain rallia. Poika saa inspiraation ja kantaa tussit ja paperit olohuoneeseen. (Minä huolehdin tietysti piirustusalustan, ettei tussit jätä jälkiä olohuoneen pöytään...) Hetken päästä paperiin on syntynyt Espanjan lippu ja jotain autoihin liittyviä merkkejä. Sitten kuuluu kysymys: "Miten Espanja kirjoiteteaan?" Ennen piirtäminen ei kiinnostanut ollenkaan. Eikä kirjoittaminen. Nyt poika lukee ja kirjoittaa lyhyitä ja helppoja sanoja.

Dinosaurusten rinnalle on herännyt kiinnostus valtioiden lippuihin, muumioihin ja sarkofageihin.

Rummut. Ne pitäisi saada. Olen luvannut ne sinne unelmien kotiimme, jota yhä etsimme.

Kirosanat kiinnostavat. "Äiti, kuinka monta kirosanaa tiedät?", "Äiti, tiedäksä mikä on Jaskan sukunimi?"

Totteleminen. Se todella hämmentää äitiä kaikkien uhmavuosien jälkeen.

Äänikirjoja, useimmiten Muumipeikko ja pyrstötähti, kuunnellaan paljon. Samalla selaillaan kirjoja tai piirretään. Tai sitten soitetaan Hevisaurusta.

Kivikokoelma terassin kaiteella kasvaa kasvamistaan.

"Sitten kun menet naimisiin, istun siinä teidän keskellä." Kun kysyn, että missä keskellä, saan vastaukseksi "No että niissä vaunuissa tietenkin." En ole menossa naimisiin, enkä ainakaan millään vaunukyydillä,  mutta pojalleni on vihdoin valjennut se tosiasia, että äiti ja poika eivät voi avioitua.

Mielenkiintoinen on 5-vuotiaan pojan maailma!