keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Ja me muutamme taas!

Pääsemme jouluksi uuteen kotiin! Oikeasti uusi koti onkin vanha, kauniisti remontoitu, pystymuureja, hirsiseinää, lautalattioita ja  korkeita huoneita. Tilaa sopivasti juuri meille kahdelle, kahdessa kerroksessa, historiallisella alueella.

Pian puolitoista vuotta olen etsinyt meille omaa kotia, eikä sitä oikeaa ole tullut vastaan, asuntorintamallakaan. Muutaman kerran olen jo innostunut vakavasti, mutta sitten se on tullut, nimittäin pelko sitoutumisesta. Että minulla olisi oma talo, täältä ja minä olisin vastuussa kaikesta, yksin. Se vaatii liikaa sitoutumista. Se ahdistaa. Olen mukavuudenhaluinen ihminen.

Vähän kuin uteliaisuudesta ja epätoivoissani kävin katsomassa tulevaa kotiamme. En ajatellut meidän oikeasti sinne muuttavan, sillä olin juuri käynyt toistamiseen katsomassa kohdetta, josta harkitsin tarjouksen jättämistä. Mutta kun astuin asuntoon sisälle, kaiken sen remontin keskelle, tiesin tulleeni kotiin. Viis siitä, että asunto onkin vuokrakoti. Nyt vain toivon, että saamme asua siinä niin kauan kuin tahdomme (tai kunnes samasta yhtiöstä tulee toinen moinen myyntiin).

Nykyiseen väliaikaiseen asuntoomme on ollut vaikea tehdä kotia, sillä en ole tässä viihtynyt. Muutto ja joulu, uusi koti ja puuhellan lämpö, kynttilät ja glögi sekä perhe ja ystävät, siitä on meidän joulu tehty! Ja todella toivon, että uusi koti ei ole tehty homeesta, hiiristä, jäätävistä lattioista ja jäätyvistä putkista. Ja mitä näitä nyt on, en halua edes tietää.

Mutta mikä helpotus. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Vanhan kotikaupungin koti on yhä minun, siellä vain pitää majaa vuokralaiset. Koti voi olla koti, vaikka sitä ei omistaisikaan.

Ja vaikka koti on nyt löytynyt, kadonnutta vyötäröä en ole löytänyt vieläkään. Mutta huomenna kotimme kaunistukseksi saapuu stepperi. Nyt alkaa perinteinen kesäksi kuntoon- projekti...

tiistai 17. syyskuuta 2013

Että ollaan sitten ajoissa...

Täällä maalla on aivan maaninen ajoissa olemisen kulttuuri. Joka paikkaan mennään ajoissa, siis todella ajoissa. Että ei sitten vaan myöhästytä.

Aloitin taas neulekahvilassa käymisen. Siskoni ehdotti, että lähdetään sitten ajoissa, ettei myöhästytä. Tällaiselle nippa nappa ajoissa perille ehtijälle se, että olimme paikalla kymmenta vaille ennen alkua, oli aikamoista. Luulin, että olemme ensimmäiset paikalla, mutta siellähän kaikki muut jo istuivat lankakerät ja puikot valmiina. 

Jokunen vuosi sitten vielä kaupungissa asuessani juhlin tupareita ja kutsuin isovanhemmat, tädit, sedät ja enot kylään täältä maalta. Kutsut alkoivat klo 14. Kello 13.40 soi ovikello. Silloin olin vielä rullat päässä ja alusvaatteisillani taittelemassa servettejä keittiössä. Avasin oven sentään pukeissa ja iloinen sukulaisjoukko seisoi ruusuineen oven takana. Tulivat kuulemma ajoissa, etteivät sitten vaan myöhästy, kun on matkaakin.

Täsmällisyys on kaunista.



lauantai 14. syyskuuta 2013

Avautumista

Kävin avautumassa uupumuksesta psykologille. Olikin oikein hauska käynti ja lähdin huojentunein mielin kotiin. En edes muista miten juttu johti siihen, että kerroin ottavani joskus viikonloppuna lasin tai kaksi viiniä (siis ihan silleen eurooppalaistyyppisesti, ei mitään yhärin epätoivoisia kalsarikännejä) ja kaatavani sitten loput pois, kun huomaan pullon jääneen jääkaappiin. Ja mitäpä pyskologi tuumasi tähän. Hän katsoi minua huolestuneena, kulmat kurtussa ja huokaisi: "Voih, viinihän säilyy viikkoja."

maanantai 2. syyskuuta 2013

Yksi ei voi olla kaksi

Olen ollut muutaman viikon sairauslomalla uupumisen takia. Kun kamelin selkä katkeaa, on pysähdyttävä pohtimaan omaa elämää ja oloa. Nyt olen jo helpottunut, että näin kävi, sillä ilman pysähdystä en olisi tullut oivaltaneeksi mitä tulevaisuudelta toivon ja minkälaisia ratkaisuja oma ja lapseni hyvinvointi edellyttävät.

Olen ollut näennäisen rento, mutta todellisuudessa olen suorittanut suorittamasta päästyäni ja ottanut paineita asiasta jos toisesta. Vähempikin riittää. Jos ei osaa rentoutua, sitä pitää opetella. Opetella tekemään yhtä asiaa kerrallaan, opetella keskittymään ja ottamaan rennosti.

Totaaliyksinhuoltaja on yksin huoltajana. Ja se riittää. Yksi ei voi olla kaksi, sen olen nyt vasta itselleni myöntänyt. Minä en voi olla lapselleni sekä äiti että isä. Riittää, että olen äiti.

Yksinhuoltajan jos kenen olisi pidettävä huolta jaksamisestaan. Äidiksi tulo on ollut mahtavinta mitä minulle on sattunut, mutta siinä samassa olen unohtanut itseni. Olen pitänyt niin kovin huolta lapsestani, että olen unohtanut itseni. Pitkästä, pitkästä aikaa olen lähtenyt lenkille, kävellyt metsässä ja opetellut hengittämään syvään.

Pienen hengähdystauon aikana olen myös oivaltanut, että etsimäni unelmakoti ei olekaan se, mitä sen luulin olevan. Tästä toivottavasti saan pian kertoa lisää!

Nyt on taas helppo hengittää ja elää. Ihana syksy on täällä.




torstai 11. heinäkuuta 2013

Äitien neuvot

Äideillä on tapana neuvoa. Ihan ohimennen ja sillä tavalla kainon huomaamattomasti, muka.

Neuvomisen voi yrittäää verhota omiin hyviksi havaittuihin kokemuksiin.
Äiti: "En halua neuvoa, mutta itse olen aina tehnyt niin, että..." 
Tyttären ei kannata kommentoida, sillä tähän saa äidiltä useimmiten marttyyrissävytteisen vastauksen: "No minä vain halusin neuvoa."

Neuvominen voi olla sivusta heitetty kommentti, jonka tarkoitus on kuulostaa huolettomalta huomiolta ja ei-neuvovalta ohjeelta, koska neuvonannossa käytetään konditionaalimuotoa. Tilanne: Leivottaessa vaahdotettavat muna ja sokeri valuvat yli kulhon reunojen. Leipoja havaitsee välittömästi kulhon koon olleen virhearvio.
Äiti: "Olisi varmaan kannattanut ottaa isompi kulho!"
Tytär: "Ihanko totta, eipä tullut mieleenkään. "

Neuvot voivat olla puhtaasti "äitikortilla" perusteltuja.
Äiti: "Se nyt vaan on niin, äitinä tiedän sen."

Neuvot voivat olla myös suoria toimintaohjeita. Ystäväni äiti ohjeisti lähes nelikymppistä tytärtään ulkomaanreissua varten, tyttären ihon palamisen pelko mielessään:
Äiti: "Muista pysytellä räystäiden alla, ettet pala!"
Tytär: "Voi saa***na!"

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Aikuisena olemisen sietämätön vaikeus

Välillä on niin vaikea olla aikuinen.

Kun lapsi vinkuu ja vankuu, on niin helppo heittäytyä samalle aaltopituudelle.

Kun on väsynyt, äreä ja migreenissä tai ottaa muuten vain aivoon ihan kaikki, tulee lapselle puhuttua sillä äänensävyllä, jolla meidän perheessä ei puhuta aikuisille, eikä kenellekään!

Välillä on vaikea pitää suu kiinni. Sitten perästä kuuluu, kuinka poika puhuu suutuksissaan minun sanoillani ja äänenpainoillani kavereilleen...

Kun on jotain luvannut (useimmiten uhannut), siitä pitäisi pitää kiinni. Muuten lahjonta-uhkaus-kiristys-metodilla ei ole merkitystä.

Tätini kertoi jotain, joka teki vaikutuksen, kaikessa viisaudessaan ja aikuisuudessaan. Olipa kerran ollut eteinen täynnä kenkiä, oman pojan ja tämän kavereiden kenkiä. Huiskin haiskin olevia kenkiä oli ollut niin paljon, että niiden yli päästäkseen oli pitänyt harpata. Pojan isän otsasuoni oli jo alkanut pullistua ja huuto pojalle kenkien siivoamiseksi melkein kaikui jo ilmoille, kunnes tätini oli tokaissut: "Onpa kiva, että meidän pojallamme on näin paljon kavereita!".

Vielä on muutama vuosi aikaa kasvaa aikuisena, kunnes meidän eteisemme on toivottavasti täynnä kenkiä. Kunpa silloin muistaisin hypätä iloisena kenkien yli (ja järjestellä ne itse kauniisiin riveihin)  ja mennä tekemään pannukakkua koko joukolle.





torstai 4. heinäkuuta 2013

Pojan elämää

Lapsestani alkaa tulla joku.

Paidassa pitää olla suuri kuvio edessä. Ennen riitti, että laittoi aamuisin vaateradan lattialle. Mitkään äidin mielestä ihanat printtikuosit, mitä näitä nyt on, meandi, Nosh organigs, Polarn o. pyret, eivät enää käy.

Lähtöpusut äidille isompien poikien seurassa on so last season. Ennen samainen kaveri ehdotti ryhmähalia.

Keuliminen kiinnostaa. Todella (pelottavan) paljon.

Televisiosta tulee jotain rallia. Poika saa inspiraation ja kantaa tussit ja paperit olohuoneeseen. (Minä huolehdin tietysti piirustusalustan, ettei tussit jätä jälkiä olohuoneen pöytään...) Hetken päästä paperiin on syntynyt Espanjan lippu ja jotain autoihin liittyviä merkkejä. Sitten kuuluu kysymys: "Miten Espanja kirjoiteteaan?" Ennen piirtäminen ei kiinnostanut ollenkaan. Eikä kirjoittaminen. Nyt poika lukee ja kirjoittaa lyhyitä ja helppoja sanoja.

Dinosaurusten rinnalle on herännyt kiinnostus valtioiden lippuihin, muumioihin ja sarkofageihin.

Rummut. Ne pitäisi saada. Olen luvannut ne sinne unelmien kotiimme, jota yhä etsimme.

Kirosanat kiinnostavat. "Äiti, kuinka monta kirosanaa tiedät?", "Äiti, tiedäksä mikä on Jaskan sukunimi?"

Totteleminen. Se todella hämmentää äitiä kaikkien uhmavuosien jälkeen.

Äänikirjoja, useimmiten Muumipeikko ja pyrstötähti, kuunnellaan paljon. Samalla selaillaan kirjoja tai piirretään. Tai sitten soitetaan Hevisaurusta.

Kivikokoelma terassin kaiteella kasvaa kasvamistaan.

"Sitten kun menet naimisiin, istun siinä teidän keskellä." Kun kysyn, että missä keskellä, saan vastaukseksi "No että niissä vaunuissa tietenkin." En ole menossa naimisiin, enkä ainakaan millään vaunukyydillä,  mutta pojalleni on vihdoin valjennut se tosiasia, että äiti ja poika eivät voi avioitua.

Mielenkiintoinen on 5-vuotiaan pojan maailma!





lauantai 29. kesäkuuta 2013

Oikea äiti

Ensimmäisen kerran kuulin sen vilpittömän kysymyksen, jota olen vähän pelännytkin. En ole itseni vuoksi pelännyt, vaan poikani, että mitä poikani ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. Ystäväni lapsi kysyi miksi poikani oikea äiti on antanut lapsensa pois.

Yritin kuulostaa huolettoman reippaalta ja kertoa, että minä olen oikea äiti. Että pojallani on kaksi äitiä, tuosta toisesta äidistä poikani on syntynyt ja minä, oikea äiti, pidän  huolta, hoivaan ja rakastan. Ja että se toinenkin äiti rakastaa, mutta ei ole voinut elämäntilanteensa takia lasta pitää luonaan. Että tuo toinen äiti on antanut minulle suurimman lahjan mitä antaa voi.

Ja mitä oma poikani tähän kommentoikaan! Juttu meni suurinpiirtein näin: " ...ja ajatelkaa, että muuten en olisi saanut äidikseni sinua ja sinä et olisi saanut omaksesi minua."

Pieni lapsi ei tiedä termejä eikä siksi puhu biologisista vanhemmista, (adoptio)äidistä tai synnyttäjä-äidistä. Eikä pieni lapsi tarkoita, että adoptioäiti olisi väärä äiti, vaikka ei olekaan synnyttänyt.

Mitä mahtaa adoptiolasten ajatuksissa liikkua, kun puhutaan oikeista äideistä. Mitä mahtaa synnyttäjä-äidin mielessä liikkua, kun hän ajattelee synnnyttämäänsä lastaan. Mitä äiti mahtaa ajatella, kun ajattelee omaa poikaansa kaikkien niiden kysymysten ja olettamusten äärellä, joihin olen hänet saattanut adoption kautta. Ajattelen, että kyllä hän pärjää, minun pieni sanavalmis poikani.





lauantai 20. huhtikuuta 2013

Voimaolento

Ben Furmanin muksuopin mukaan lapsen ongelma muunnetaan opittavaksi taidoksi. Muksuopissa lapsella voi olla apuna jokin voimaolento, joka auttaa lasta taidon oppimisessa.

Minulla on ongelmakokonaisuus nimeltä saamattomuus, mukavuudenhaluisuus ja jätetään se huomiseksi. Olen kääntänyt tämän opittavaksi taidoksi, joka on nimeltään toimeen tarttuva puuhakkuus. Minun taskussani on myös voimaolento. Se on Olga Temonen. Esimerkiksi tänään aamulla en olisi mitenkään viitsinyt tyhjätä tiskikonetta ja laittaa likaisia astioita koneeseen. Siinä kun mietin asiaa edessäni mieltä rassaava näky tiskipöydällä, mieleeni nousi Olga Temonen. Olga ei varmaankaan mieti viitsisikö sitä tyhjentää tiskaria vai ei. Olga olisi jo käynyt lypsyllä, keittänyt spelttipuurot neljälle lapselleen ja ehkä uunissa muhisi jo jokin pataruoka. Ja sen tiskarin Olga olisi tyhjentänyt vauva kainalossa, puuroa hämmennellen, ikään kuin ohi mennen. Eikä siis niin, että päivän työ on kuulkaa tehty, kun tiskari on tyhjennetty ja täytetty.

Voimaolento todella toimii. Tyhjensin koneen. Huomenna aamulla Olgan on tarkoitus innostaa minut siivoamaan eteisen kaapit.



torstai 18. huhtikuuta 2013

Ei ihan Olgan kotona

Vedin aamulla pipon päähäni, jätin naaman pesemättä ja vein pojan päiväkotiin. Kotimatkalla hain Siwasta suklaalevyn ja tulin kotiin potemaan flunssaa.

Pienten torkkujen jälkeen katsoin pätkän Olgan kotona ohjelmaa ja jotenkin voimaannuin. Yksinhuoltajan elämässä lähes ainoita hetkiä ajatella rauhassa on ne muutamat päivät vuodessa, jolloin on niin kipeä, että ei voi mennä puhetyöläisenä työhön, mutta ei myöskään ole niin kipeä, että vain makaisi koomassa. Mutta siis sitä ohjelmaa katsoessa tajusin, että mun pitäisi jotenkin reipastua. Ja tajusin myös, että työnteko vähän haittaa tätä muuta elämää. Arki on joo ihanaa, mutta sitä on niin kiinni kellossa. Aamulla töihin, neljältä kotiin, syödään, pikkukakkoset, hetki ulkoilua tai leikkejä ja ennen seitsemää iltapala, sitten pesut, pisut ja pusut.  Ennen kahdeksaa poika nukkuu. Menen nukkumaan puolilta öin. Voisin tehdä vaikka mitä sillä neljällä tunnilla (neljän seinän sisällä), mutta en tee. Tarvitaan siis ehkä jokin projekti. 

Kun laitan silmät kiinni, näen itseni kotoisassa kodissa, ainakin 20 kiloa laihempana, puuhaamassa jotakin lapsen kanssa ja hups, ei haittaa yhtään vaikka leivonnan tuoksinassa jauhot leviäisikin pitkin lattiaa. Kunnes tajuan, että oikeasti olisin jo marttyrimaisesti vinkumassa kuinka äiti on just siivonnut ja nyt tätä jauhopöllyä on joka jessuksen nurkka täynnä. Voi olla, että tirauttaisin pienet itkut, jos sattuisi olemaan se aika kuusta.

Mun pitäisi myös jotenkin rentoutua. Mutta en kestä sekasotkua, en kestä meteliä, en kestä oikein kiukutteluakaan. Tasoja ja pöytiä olen alkanut hinkata kuten äitini on aina tehnyt. 

Aamuteeveestä kuulin aforismin: Parempi yksi ruuvi löysällä kuin 10 liian kireällä. 

Kaipaan välilllä lapsettoman elämän huolettomuutta. Puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja hänen vinkkaamastaan Taikinanaaman tekstistä Anu ja Laura tuli niin mieleen nuoruus ja yhteiset reissut ja puuhat ystävien kanssa. 

Pitäisikö tehdä sellainen aarrekartta vai mikä se nyt on? Sellainen, mihin leikataan lehdestä kuvia. Haaveista, unelmista, sellaisesta. 

Sen olen oppinut, että möllöttely lisää möllöttelyä. 

Pitäisi ottaa jotain kuumetta alentavaa. 

torstai 21. helmikuuta 2013

Kevennystä

Herkuton elämä on jatkunut sutjakkaasti. Haaste loppuu kuuden päivän päästä, mutta olen ajatellut jatkaa ilman herkkuja toistaiseksi, koska se vaan tekee tästä laihdutushommasta niin paljon helpompaa. Tähän mennessä olo on keventynyt 5,5 kilolla (11 voipakettia!) ja vyötäröstä on kadonnut lähes 8 senttiä ja posket ehkä vähän kavenneet. Olo on jo nyt paljon parempi ja mieli on myös keventynyt. Eilen kävin kampaajalla, joka kysyi heti olenko laihtunut. Pistää miettimään, miten turvonneelta naamatauluni onkaan ennen näyttänyt...

Ensi viikolla alkaa maaliskuu. Tervetuloa kevät ja aurinko!

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Koreja, koreja, koreja

Innostuin virkkaamaan koreja. Parissa viikossa olen väkertänyt seitsemän koria, joista yksi jo löysi uuden kodin tuliaisena. Tulikin oikein kiva tuliainen, kun laitoin valkean ison korin sisään tuoreen ananaksen, viinirypäleitä, suklaata ja kukan. Loput tulee omaan käyttöön ja lahjoiksi.

virkattuja koreja


Kude on Kauhavan Kangas-aitan ontelokudetta. Pinkki ja vihreä kude ovat muistaakseni Esteriä. Vaikka tuo Esteri on 100% polyesteria, on lopputulos kuitenkin kiva, vaikka puuvilla tuntuu mukavammalta. Valkoinen kori on virkattu puuvillaisesta Eko-kuteesta. Näihin sopiva virkkuukoukko on numero seitsemän. Hyvä perusohje, jota voi itse muunnella sen mukaan kuinka ison korin haluaa, löytyy täältä. Jos haluaa koreihin tuollaisen raidoituksen, virkataan vain silmukan takareunasta.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kotona

Muuton jälkeen elämä on asettunut uomiinsa ja olen ollut iloinen, että uskalsin muuttaa koko elämämme kaupungista maalle lapsuuteni maisemiin.

Uusi päiväkoti on kuin pojalleni tehty. Olen kovin kiitollinen siitä, että päiväkoti osaa (ja jaksaa) kasvattaa ja ohjata myös vilkkaita ja äänekkäitä poikia. Olen iloinen siitä, että he eivät tunnu odottavan sitä päivää, jolloin poikani oleminen muistuttaisi enemmän lettipäisen ja rauhallisen tytön hiljaista eloa. Lasta hakiessa vastassa ei ole huokailevaa ammattikasvattajaa ja väsynyttä selostusta päivän kulusta, että kun on niin vauhdikasta. Sen sijaan jokapäiväiseen kysymykseeni siitä miten päivä on mennyt, sain kerran kyllästyneeltä kuulostaneen vastauksen: Me kyllä kerromme jos on ollut jotain erityistä. Yleensä ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Sen sijaan saan kuulla päivän hauskoista hetkistä, lapseni sutkautuksista ja kivoista leikeistä. Ja siitä, miten lapseni on rauhoittunut. Rauhoittuminen voi tietysti olla ikään liittyvää kasvua, mutta vähintään yhtä paljon se on osaavien, empaattisten ja positiivisen asenteen omaavien tarhan tätien aikaan saamaa.

Eilen illalla kävelin lumista kujaa pitkin kotiin neulekahvilasta. Sillan kohdalla oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemaa. Itkin, koska olin niin onnellinen (ja kaiketi kuumeessa jo silloin). Jos tällä hetkellä ainoa päänvaivaa tuottava asia elämässäni on näistä ruuhkavuosista selviytyminen, on se aika vähän. Eikä sekään oikeastaan tuota päänvaivaa. Oikeastaan elämä on perin rauhallista. Ja onnekasta. Päiväkotiin, töihin, ehkä kauppaan, päiväkodin kautta kotiin. Illalla ollaan vain kotona yhdessä. Lapsi ei vielä harrasta mitään. Minulla on neulekahvila joka toinen viikko ja adoptioäitien treffit kerran kuussa. Tosin sinne olen päässyt ehkä joka toinen kerta. Viikonloput ovatkin sitten toinen juttu.

Maalla asumisen ero kaupungissa asumiseen on ärsykkeiden määrässä. Olin kaupungissa paljon levottomampi, tuli lähdettyä kauppakeskuksiin, kirppareille, ulos syömään ja kahvittelemaan. Ja se on kyllä kivaa vieläkin, ei ole siitä kyse. Ja oikeastaan se sama levottomuus vaivaa edelleen, mutta täällä ei vain voi lähteä minnekään, kun täällä ei ole juuri mitään, lukuunottamatta S-marketia, Alkoa ja tokmannityyppisiä kauppoja. On ollut pakko opetella sietämään sitä, että esimerkiksi täällä ei voi viikonloppuna käydä ulkona syömässä muuta kuin pitsaa tai kebabia. Täältä ei juurikaan löydä itselle saati lapselle vaatteita. Kun kaipaa lapselle uusia hokkareita, myy seudun ainoa urheiluliike eioota. Kirpparikin on maanantaisin kiinni. On ollut pakko opetella olemaan. Ja suunnittelemaan ja keskittämään hankintoja kaupunkivisiitteihin (ihanan vanhanaikaista ja minulle niin vaikeaa).

Toisaalta olen innostunut ruuanlaitosta uudella tavalla, teen enemmän käsitöitä ja lenkkeilen enemmän. Ja voin olla kotona lapseni kanssa, vain olla, ilman että "ahdistun". Eikä tunnu yksinäiseltä kuten kaupungissa. Mutta ei meistä edelleenkään mitää erakkoja saa. Ystäviä tavataan viikonloppuisin. Ja kun kaupunkiin pääsee, täällä landella säästyneet eurot sijoitetaan sinne kauppakeskusten valikoimiin... Ja tuosta levottomuudesta, kyllä sitä koko ajan kuitenkin pyörii mielessä, että mitä seuraavaksi. Adoptioprosessissa meni aikoinaan kolmisen vuotta, parin vuoden äitiyden jälkeen opiskelin vuoden verran erikoistuakseni lisää, sitten olikin edessä muutto ja uusi työ. Elämä on arvaamatonta, koskaan kun ei tiedä mitä sitä seuraavaksi tulee keksittyä!

Kaikesta huolimatta kaipaan välillä vanhaa työtäni ja viran irtisanominen tuntuukin vaikealta. Vanhaa kotiakin kaipaan, ystävistä puhumattakaan, Mutta tänne maalle me jäämme. Puntarissa on paljon erilaisia asioita, mutta isovanhempien läheisyys on tuonut elämäämme niin paljon hyvää, että en olisi tästä enää valmis luopumaan. Vaikka se oma koti on edelleen etsinnässä, tuntuu jo kuin olisi kotiin tullut.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ihana viikonloppu

Viikonloppu tuntui ihanasti pitkältä. Perjantaina ystävä saapui lapsensa kanssa meille koko viikonlopuksi. Vaikka lapsista toinen on tyttö ja toinen poika, leikit sujuivat yksissä tuumin niin, ettei meitä aikuisia kaivattu juurikaan. Juttelimme, luimme lehtiä, ompelin ystävän lapsen Barbielle mekon ja muutaman vielä lahjoiksi sekä virkkasin pinkistä ontelokuteesta korin. Välissä vähän ulkoilua aurinkoisessa pakkassäässä ja ruoanlaittoa. Hiljainen hetki lasten leikeissä tarkoittaa ehkäpä värityskirjojen värittelyä tai kotileikin päiväunia, eikä sitä, että ollaan tekemässä jotakin pikku jäynää. Lapset olivat pihalla jopa keskenään leikkimässä.

Miten nopeasti onkaan aika kulunut. Vasta vajaat neljä vuotta sitten lapset nukkkuivat päiväunet ja muu aika meni tiiviisti pienten touhuja vahtiessa. Tyttö nukkui takapihalla rattaissa, poikani omassa sängyssään, aina tasan 45 minuuttia. Siinä ajassa ehti hyvin keittämään teen ja syömään jotakin herkkua. Mutta että olisi ehtinyt lukemaan lehtiä tai värkkäämään käsitöitä lasten ollessa hereillä. Ja samalla kun on jo niin helppoa, miettii, että oliko se sittenkään niin sitovaa tai haastavaa olla taaperon äiti. Jos vain yksinhakijoiden tilanne adoption suhteen olisi toinen, aloittaisin heti toisen adoptioprosessin. Mutta pikkusisarusta meillä toivoo niin äiti kuin poikakin. Olen antanut itselleni aikaa ensi syksyyn asti miettiä, otanko jonkin askeleen sisarusasian suhteen vai onko meidän pieni ja ihana perheemme (poikani sanoin) nyt tässä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Houkutuksia


Sain tuliaisiksi rasiallisen suklaata. Siellä se nyt houkuttelee keittiön kaapissa. Eilen olin kaverin vauvakutsuilla, jossa välttelin täydellisen näköistä suklaakakkua. Ajattelin ottaa pienen palan, mutta sitten näin sieluni silmin kotimatkan: Siwan kautta kotiin, ostoskorissa suklaata ja juustonaksuja. Ei sitten kuitenkaan antanut sisu periksi, onneksi. Selvillä vesillä siis ollaan!

Nyt on takana kolme viikkoa herkutonta elämää ja vyötärö on kaventunut jo viidellä sentillä, painoa pudonnut n. 3,5 kiloa. Se on seitsemän voipaketillista! Motivaatiota on viikonlopun aikana saanut vähän hakea (vaikka ei luulisi sen olevan vaikeaa kun kurkistaa peiliin...), mutta mahdollisesti kesäkuussa tehtävä reissu antaa kummasti potkua tähän elämäntaparemonttiin houkutuksen hetkinä. Ystäväpariskunnan kanssa haaveillaan lomasta, minua kiinnostaisi Kreikka, poikaani Egypti, ystäviä mm. Teneriffa. Ehkä löydämme vielä jonkin kompromissin.

Mutta nyt lyhyen aikavälin tavoitteena on selvitä houkutuksista, entistä hoikempana!




sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Painavaa asiaa

Elämäntaparemonttia on takana nyt kaksi viikkoa ja paino on pudonnut 3 kg ja vyötäröltä on kadonnut 4 cm.  (Ja väsyneen syksyn pahimmista lukemista paino on tippunut 5kg.) Erityisen tyytyväinen olen siihen, että koko tämän ajan olen ollut syömättä herkun herkkua ja juomatta pepsimaxia. Edes viinilasillista en ole ottanut. Karkkilakossa olen ollut pari kuukautta. Jo nyt huomaa, että olo on paljon energisempi, kun syö terveellisesti ja välttää sokereita. Luulen, että puoli kiloa kasviksia/hedelmiä/marjoja tulee helposti täyteen päivän aikana.

Ihan kamalan monta kiloa on vielä tiputtamatta, mutta siitä huolimatta jo kuuden voipaketin karistaminen antaa rutkasti motivaatiota.

Ensi viikolle on treffit sovittuna työterveyshoitajan kanssa. Omasta toiveesta käyn siellä parin viikon välein punnituksessa ja juttelemassa tästä projektista. Oli pakko ottaa tähän jokin ulkopuolinen ikään kuin pitämään selkärankaa kasassa.

Urheilutermein tahtotila on suuri. Poikasen kanssa leivottiin pipareita. Edes taikinaa en maistanut. Kaapeissa on joulusuklaita, eikä tee edes tiukkaa olla ilman, kun vieraille niitä tarjoan. Kylässä suklaajäätelön jättäminen väliin ei tuntunut missään. Tosin näin unta, että söin vahingossa poikani jättämän jätskin.

Tämän tahtotilan seurauksena tämän menneen viikon olotilaa voisi kuvailla sanoilla kärsimätön, äreä ja levoton. Eikä ole se aika kuukaudesta. Ainoa selitys, minkä keksin (ja nyt kaverit kyllä nauraa) on se, että en ole päässyt lenkille. Mulla on energiaa enemmän kuin aikoihin ja nyt se pitäisi purkaa jonnekin. Tai sitten mulla on se aika kuusta.

Tässä kohtaa laihduttamista olen yleensä voitonhuumassa repsahtanut ja palannut vanhoihin tapoihin ja lihonut yks kaks pudotetut kilot takaisin ja vähän ekstraa päälle. Nyt ei käy niin! Ainoa asia mikä vähän huolettaa on se, missä kohtaa alan opetella elämää herkkujen kanssa kohtuukäytön merkeissä. No, helmikuun loppuun asti menen totaalikieltäytyjän voimalla ja murehdin sitten asiaa, huomattavasti kevyempänä.

Iloa viikkoonne!

lauantai 12. tammikuuta 2013

Voihan BMI

Ja taas koko Suomi laihduttaa ja niin myös minä! Yli kuukauden olen ollut jo karkkilakossa ja Facebookissa kiertäneen haasteen myötä olen luvannut olla ilman herkkuja reilut 50 päivää, aina tuonne helmikuun loppuun asti.

Karkkia en enää himoitse, mutta suklaan korvikkeena tuli popsittua sellaiseen tahtiin suklaakeksejä iltojen iloksi jotta jotakin oli tehtävä. Herkkuttoman ajanjakson aloitin reilu viikko sitten. Käsittämättömintä tässä touhussa on se, että tämä on ollut vallan helppoa. Entinen jokafiiliksen syöppö ja suklaaholisti, joiksi itseni lasken, päätti vain luopua herkuista.  Nyt se on sitten ei kekseille, ei pullalle ja kakuille, ei sipseille, naksuille ja suikeroille, ei vanukkaille. 

Tänään oli ensimmäinen isomman mittaluokan koitos, kun selvisin synttärikemuista sortumatta edes pikkuruiseen kakkupalaan tai suklaakekseihin. Rehellisesti, ei tehnyt edes mieli. Vaikka näytti ne kyllä herkullisilta.

Reilussa viikossa paino on pudonnut 1,2kg ja vyötäröltä on lähtenyt pari senttiä. Olen myös käynyt pari kertaa kävelylenkillä. Kuntoni on tooodella rapistunut, mutta mikä hyvänolon tunne siitä ulkoilusta tuleekaan.

Kävin myös mittauttamassa kolesterolin, mikä olikin vähän koholla. Se, jos mikä antaa puhtia tähän elämäntaparemonttiin. Tavoitteena on ensin pudottaa viisi kiloa, ja siitä sitten ne kaikki muut turhat 20 kiloa...