Voimaolento

Ben Furmanin muksuopin mukaan lapsen ongelma muunnetaan opittavaksi taidoksi. Muksuopissa lapsella voi olla apuna jokin voimaolento, joka auttaa lasta taidon oppimisessa.

Minulla on ongelmakokonaisuus nimeltä saamattomuus, mukavuudenhaluisuus ja jätetään se huomiseksi. Olen kääntänyt tämän opittavaksi taidoksi, joka on nimeltään toimeen tarttuva puuhakkuus. Minun taskussani on myös voimaolento. Se on Olga Temonen. Esimerkiksi tänään aamulla en olisi mitenkään viitsinyt tyhjätä tiskikonetta ja laittaa likaisia astioita koneeseen. Siinä kun mietin asiaa edessäni mieltä rassaava näky tiskipöydällä, mieleeni nousi Olga Temonen. Olga ei varmaankaan mieti viitsisikö sitä tyhjentää tiskaria vai ei. Olga olisi jo käynyt lypsyllä, keittänyt spelttipuurot neljälle lapselleen ja ehkä uunissa muhisi jo jokin pataruoka. Ja sen tiskarin Olga olisi tyhjentänyt vauva kainalossa, puuroa hämmennellen, ikään kuin ohi mennen. Eikä siis niin, että päivän työ on kuulkaa tehty, kun tiskari on tyhjennetty ja täytetty.

Voimaolento todella toimii. Tyhjensin koneen. Huomenna aamulla Olgan on tarkoitus innostaa minut siivoamaan eteisen kaapit.

Ei ihan Olgan kotona

Vedin aamulla pipon päähäni, jätin naaman pesemättä ja vein pojan päiväkotiin. Kotimatkalla hain Siwasta suklaalevyn ja tulin kotiin potemaan flunssaa.

Pienten torkkujen jälkeen katsoin pätkän Olgan kotona ohjelmaa ja jotenkin voimaannuin. Yksinhuoltajan elämässä lähes ainoita hetkiä ajatella rauhassa on ne muutamat päivät vuodessa, jolloin on niin kipeä, että ei voi mennä puhetyöläisenä työhön, mutta ei myöskään ole niin kipeä, että vain makaisi koomassa. Mutta siis sitä ohjelmaa katsoessa tajusin, että mun pitäisi jotenkin reipastua. Ja tajusin myös, että työnteko vähän haittaa tätä muuta elämää. Arki on joo ihanaa, mutta sitä on niin kiinni kellossa. Aamulla töihin, neljältä kotiin, syödään, pikkukakkoset, hetki ulkoilua tai leikkejä ja ennen seitsemää iltapala, sitten pesut, pisut ja pusut.  Ennen kahdeksaa poika nukkuu. Menen nukkumaan puolilta öin. Voisin tehdä vaikka mitä sillä neljällä tunnilla (neljän seinän sisällä), mutta en tee. Tarvitaan siis ehkä jokin projekti. 

Kun laitan silmät kiinni, näen itseni kotoisassa kodissa, ainakin 20 kiloa laihempana, puuhaamassa jotakin lapsen kanssa ja hups, ei haittaa yhtään vaikka leivonnan tuoksinassa jauhot leviäisikin pitkin lattiaa. Kunnes tajuan, että oikeasti olisin jo marttyrimaisesti vinkumassa kuinka äiti on just siivonnut ja nyt tätä jauhopöllyä on joka jessuksen nurkka täynnä. Voi olla, että tirauttaisin pienet itkut, jos sattuisi olemaan se aika kuusta.

Mun pitäisi myös jotenkin rentoutua. Mutta en kestä sekasotkua, en kestä meteliä, en kestä oikein kiukutteluakaan. Tasoja ja pöytiä olen alkanut hinkata kuten äitini on aina tehnyt. 

Aamuteeveestä kuulin aforismin: Parempi yksi ruuvi löysällä kuin 10 liian kireällä. 

Kaipaan välilllä lapsettoman elämän huolettomuutta. Puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja hänen vinkkaamastaan Taikinanaaman tekstistä Anu ja Laura tuli niin mieleen nuoruus ja yhteiset reissut ja puuhat ystävien kanssa. 

Pitäisikö tehdä sellainen aarrekartta vai mikä se nyt on? Sellainen, mihin leikataan lehdestä kuvia. Haaveista, unelmista, sellaisesta. 

Sen olen oppinut, että möllöttely lisää möllöttelyä. 

Pitäisi ottaa jotain kuumetta alentavaa.