Äideillä on tapana neuvoa. Ihan ohimennen ja sillä tavalla kainon huomaamattomasti, muka.
Neuvomisen voi yrittäää verhota omiin hyviksi havaittuihin kokemuksiin.
Äiti: "En halua neuvoa, mutta itse olen aina tehnyt niin, että..."
Tyttären ei kannata kommentoida, sillä tähän saa äidiltä useimmiten marttyyrissävytteisen vastauksen: "No minä vain halusin neuvoa."
Neuvominen voi olla sivusta heitetty kommentti, jonka tarkoitus on kuulostaa huolettomalta huomiolta ja ei-neuvovalta ohjeelta, koska neuvonannossa käytetään konditionaalimuotoa. Tilanne: Leivottaessa vaahdotettavat muna ja sokeri valuvat yli kulhon reunojen. Leipoja havaitsee välittömästi kulhon koon olleen virhearvio.
Äiti: "Olisi varmaan kannattanut ottaa isompi kulho!"
Tytär: "Ihanko totta, eipä tullut mieleenkään. "
Neuvot voivat olla puhtaasti "äitikortilla" perusteltuja.
Äiti: "Se nyt vaan on niin, äitinä tiedän sen."
Neuvot voivat olla myös suoria toimintaohjeita. Ystäväni äiti ohjeisti lähes nelikymppistä tytärtään ulkomaanreissua varten, tyttären ihon palamisen pelko mielessään:
Äiti: "Muista pysytellä räystäiden alla, ettet pala!"
Tytär: "Voi saa***na!"
Mä kirjoitin juuri vastaavaa anopeista, mutta kyllä tuo sama neuvojan vika löytyy ihan jokaisesta äidistä :)! Ja välillä jopa vaimosta.
VastaaPoistaJeps, niin kovin tuttua! Olisipa nämä muistot meille ponnahdus vähän erilaiseen vanhemmuuteen sitten, kun omat kersat ovat aikuisia.
VastaaPoista