Vuosi sitten olin pohjamudissa, rikkinäisenä, uupuneena. Ahdisti niin, ettei voinut hengittää. Sairastin pitkään ja rauhassa, vein lapsen hoitoon, kävelin metsässä, menin kirjastoon. Menin pakoon kaikkea ja kuitenkin vain itseäni. En voinut olla kotona, ei missään ollut hyvä. Hetki ystävän luona helpotti. Helpotti, kun sai lapsen yöunille, että saattoi olla vain ilman, että piti yrittää olla reippaampi kuin on. Illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä mielessä oli, ettei se paha olo, uupumus, väsymys, masennus, ole vieläkään poissa. Sain apua, tarjottiin pillereitä, terapeuttia jos jonkinmoista. Oli ystävät ja kollegat. Oli perhe. Oli onni, että kaikki ymmärsivät. Ehkä olivat nähneet jo kauan ennen kuin minä, ettei ole hyvä olla, kun on uupunut.
Sen jälkeen tuli pitkä ja pimeä talvi. Tuli säröilevä kevät ja huojentava kesä.
Tämä syksy ei enää pelota. Viime syksyä en enää tunnista, että olisi koskaan minun elämääni ollutkaan. Oikea ahdistus ja väsymys, niitä tunteita ei vain enää ole. On vain hyvä olla.
